Mietteitä polulta

     Tommi Sulander
Tiistai, Marraskuu 7, 2017, 21:15 | Ei kommentteja »

Heräsin kolmannen päivän aamuun väsyneenä katkonaisten yöunien jälkeen. Nenääni ärsyttänyt huoneen homeinen haju piti minua hereillä pitkin yötä. Viimeiseksi päiväksi olin suunnitellut juoksevani 70 kilometriä Hebden Bridgestä Edaleen. Edellisenä päivänä tein kuitenkin jo päätöksen, että reitti on turhan rajussa kunnossa noin pitkään päiväetappiin kahden mutarallipäivän jälkeen. Päätin juosta Edalessa puolen päivän lenkin, kunhan ensi pääsisin sinne kahdella junalla Manchesterin kautta.

 

 

Hoidin nopeasti reppuni kasaan ja puin päälleni. Olin aamiaisella tasan klo 8. Tuttu ”ystäväni” huudatti televisiota aulabaarissa samalla, kun siirryin kohti aamiaispöytää. Tervehdin vähäsanaisesti häntä ja nappasin varsin niukasta valikoimasta pari paahtoleipää ja lasin mehua. Hetken kuluttua sain eteeni aamiaislomakkeeseen rastittamani lämpimät ruoat. Kananmunaa, paistettuja herkkusieniä ja tomaatteja sekä pienen kipollisen papuja. En tiedä missä ne olivat lämmitetty, mutta maku ei ollut aivan tuoreimmasta päästä. Aamiaiseni noudatteli selvästi majapaikan yleistä standardia. Söin noin puolet lämpimästä aamiaisestani ja häivyin vähäsanaisesti ulos majapaikastani kohti juna-asemaa.

 

Hetken päästä olin jälleen Manchesterissa ja tunne oli kuin Bill Murraylla ”Päiväni Murmelina” -elokuvassa. Kodittomat ihmiset lojuivat pahvien, makuupussien ja erinäisten peittojen vuoraamissa ”kojuissaan”, osa nukkuen, osa pyytäen rahallista avustusta. Minulla oli tunne kuin eläisin tulopäivääni uudelleen. Aivan kuten Murray, joka elokuvassa herää aina saman päivään. Olin pari päivää aiemmin käynyt epäarvoisuuden dialogia mielessäni ja nyt sama sisäinen keskustelu käynnistyi uudestaan.

 

Minulla oli tunti aikaa toisen junan lähtöön, joten päätin vilkaista vanhoja kulmia. Vaikka käymme vaimoni kanssa Manchesterissa varsin säännöllisesti, oli hienoa nähdä, että edelleen monet tutut talot, ravintolat, kaupat ja pubit olivat entisellään. Toki kaupunkiin oli syntynyt paljon uutta vuosien aikana. Kävin myös katsastamassa talon, jossa vaimoni kanssa asuimme 1990-luvun puolivälissä. Siellä se kohosi ylväänä ja ehostettuna. Tuli hyvä mieli ja ajatukset palasivat hetkeksi hienoon vuoteen, jonka vietimme Manchesterissa.

 

 

Junassa pohdiskelin aikaa, jolloin asuimme Englannissa. Englannista oli tullut meille toinen kotimaa. Aika kului mietteliäänä ja pian juna sukelsi Englannin neljänneksi pisimpään tunneliin, josta Terry oli eilen maininnut. Hän oli varsin tohkeissaan tunneleista ja eilisen keskustelun lomassa hän tiedusteli myös Suomen junatunneleiden pituuksia. En niitä tarkalleen tiennyt, mutta toisin kuin Terry paperipinoineen, tarkistin asian puhelimellani netistä ja löysin vastauksen Terrylle.

 

Edalen asema sijaitsee heti tunnelin jälkeen idyllisten kukkuloiden ja vuorten välissä. Olin ollut täällä aiemminkin, mutta jotenkin en ollut kiinnittänyt tunneliin sen kummempaa huomiota. Nyt asia oli toisin. Asemalta oli pari sataa metriä the Rambler Inn nimiseen majapaikaani, johon saavuin klo 11.30. Ovessa oli lappu, että paikka avautuu klo 12. Halusin päästä nopeasti juoksemaan, mutta ensin olisi saatava oikeat varusteet päälleni. Koputtelin oviin ja kiertelin taloa. Huutelin avoimesta ikkunasta sisään, mutta siellä ei ollut ketään. Majatalon vieressä oli kolmen pienen asunnon rivitalo, josta yhden ovi oli auki. Menin oven luokse huhuilemaan ja nuori mies tuli heti ulos asunnosta. Kysyin: ”Voisinko päästä sisään the Rambler Inniin?” Hän vastasi: ”Avaamme puolen tunnin päästä.” Selitin hänelle, että minulla on huonevaraus ja haluaisin vaihtaa vaatteita, vaikka vessassa, ja kiiruhtaa vuorille. Hän tuli päästämään minut sisään. Sain puettua päivän säätilaan sopivan juoksuasun pubin vessassa ja olin valmis polulle. Majatalon omistaja oli samaan aikaan tullut paikalle ja sanoi: ”Hi Tommi, sinun huoneesi on valmis. Voit mennä sinne, jos haluat.” Ystävällistä jälleen. Menin huoneeseen ja jätin osan repun tavaroistani sinne. Täytin vesipullot ja lähdin matkaan sanoen omistajalle, että palaan pimeän tultua syömään pubiin.

 

 

Majapaikastani oli vajaa kilometri Pennine Wayn lähtöpaikkaan. Kirmasin polulle lammaslaidunten yli, läpi erinäisten porttien. Nyt polulla oli muitakin ihmisiä. Pienen maatalon läpi kuljettuani kolme iäkkäämpää miestä oli pienen virtaavan joen varrella ongella. He tuijottivat keskittyneenä vapojaan ja kääntyivät tweed hatut päässään tervehtimään ohikulkevaa juoksijaa, kunnes jatkoivat vapojensa vartioimista. Todellisia Brittiläisiä gentlemanneja. Joitakin kilometrejä ja useita portteja myöhemmin saavuin Jacobs Ladderille. Jaakobin ”tikapuita” pitkin pääsee Kinder Scoutille, Peak Districtin kansallispuiston korkeimmalle huipulle.

 

 

Otin vaellussauvat repustani ja aloitin kiipeämisen huipulle. Maisemat hivelivät silmiäni. Hetken kuluttua ajokoiramaisen vartalon omaava vuorijuoksija tuli koiransa kanssa vastaan. Tervehdimme asiaankuuluvan ystävällisesti. Ehkä jopa ylilämpimästi, koska kuuluimme samaan vuorijuoksijoiden heimoon. Ylämäki jatkui ja oli aika kohdata seuraava vastaantulija. Mies, jolla oli rinkka selässä, koira ja pitkä vaelluskeppi kädessä, hieman kuin Gandalfilla ”Taru Sormusten Herrasta” -elokuvassa. Jäin hetkeksi juttelemaan miehen kanssa rapsuttaen samalla koiraa. Kerroin matkastani ja sanoin olevani Suomesta. Hän oli tietoinen missä tämä piskuinen pikku valtio sijaitsee. ”Törmäsin juuri norjalaiseen perheeseen tullessani alas Kinder Scoutilta. Sehän on Suomen naapurimaa,” hän totesi. Miehen vaimo oli muutama sata metriä hänestä jäljessä. Tervehdin vastaan tullutta rouvaa jatkaessani nousua.

 

Olin jo ohittanut norjalaisen perheen saavuttuani Kinder Scoutille. Maisemat huumasivat mieleni ja havahduin siihen, että kaikilla paitsi minulla oli kanssakulkijana puoliso, ystävä, perhe, koira tai jokin yhdistelmä edellisistä. Minä olin yksin. Huomasin puhelimestani, että huipulla oli paikoitellen yhteys muuhun maailmaan. Nyt oli aika jakaa osa tästä kauneudesta perheeni kanssa. Sain heihin yhteyden ja näytin puhelimeni kameran välityksellä luonnon väritanssia ja huomasin hetkellisen herkistymiseni. Ehkä palasin alitajuisesti ensimmäisen päiväni pohdintoihin kaiken tämän kauneuden keskellä, ehkä minulla oli hieman ikävä heitä. Tai ainakin hetkellisesti toivoin, että he olisivat ihastelemassa tätä luonnon loistetta rinnallani. Tovin päästä signaali katosi ja laitoin puhelimen taskuuni.

 

 

 

Jatkoin juoksua kovassa tuulessa nauttien jokaisesta askeleesta ja maiseman yksityiskohdasta. Tullessani Kinder Downfallin vesiputoukselle, alas suihkuava vesi lensi tuulen voimasta taaksepäin polulle. Taivaalta ei tänään satanut vettä, mutta sain kuitenkin nauttia pienestä tuulen ja vesiputouksen järjestämästä sadekuurosta. Sukellettuani sen läpi, siirryin polulle, jossa en törmännyt muihin ihmisiin. Ilmeisesti kanssakulkijani olivat nousseet Kinder Scoutille ja jatkaneet vesiputoukselle, mutta eivät siitä eteenpäin. Valtava tuuli repi takkiani jatkaessani matkaani eteenpäin. Juoksin noin 20 kilometrin päähän lähtöpaikastani, kunnes päätin kääntyä takaisin kohti Edalea.

 

 

Auringonlaskuun oli vielä aikaa, mutta lähes kaikki vaeltajat olivat jo siirtyneet takaisin kylälle. Oli mahtavaa juosta alas Jaakobin tikkaita. Koin pikkupoikamaista innokkuutta. Näin reitin uudessa valossa, vaikka olin muutama tunti aiemmin kulkenut samaa polkua toiseen suuntaan. Alamäki ei ollut jyrkin eikä teknisin mitä olen vuorijuoksu-urani aikana kohdannut, mutta sain olla tarkkana, koska vauhtini oli varsin reipas.

 

Saavuttuani joelle, tweedhattuiset miehet olivat jo lähteneet vapoineen. ”Toivottavasti hyvän saaliin kera,” mietin. Muutama kilometri ennen Edalea ohitin vaelluksella olleen pariskunnan ja sanoin heille: ”Kuljen juoksujalkaa kohti mallasjuoman tuoksuja.” Heitä nauratti. Ei aikaakaan, kun saavuin Pennine Wayn lähtöpisteelle, jonka vieressä oli kylän toinen pubi, the Old Nags Head. Astuin lämpimään sisätilaan ja pyysin tarjoilijaa valuttamaan Pintin paikallista olutta. Voin sanoa, että 40 kilometrin lenkin jälkeen se maistui hyvältä.

 

Istuttuani hetken, lähipöydän pariskunnan koira teki tuttavuutta kanssani. Jotenkin koira oli hieman arka, mutta se varmasti aisti, että olen koirien suuri ystävä. Koira, jonka nimi oli Erik, kävi useaan otteeseen minun luonani, kunnes pariskunta alkoi keskustelemaan kanssani. He olivat tehneet vaelluksen koiransa kanssa ja tulleet nauttimaan päivän päätteeksi lasillisen, kuten minäkin. Heitä kiinnosti miksi ulkomaalainen mies oli yksin juoksemassa tällä alueella. Kerroin heille hyväntekeväisyysprojektistani ja siitä, että olen jo harjoittelemassa tulevaa H-hetkeä varten. Vaikka pariskunta itse harrasti maratonjuoksua, he olivat otettuja hankkeestani. Jopa niin paljon, että mies katsoi välillä ohi minusta kohti seinää, pudistaen päätään ja todeten: ”Aivan käsittämätöntä, että aiot juosta 430 kilometriä kuudessa päivässä.” Meillä oli loistava keskustelu ja he kysyivät, miten voisivat tukea minun projektiani? He olivat täysin tietoisia yksinäisyyden ja syrjäytyneisyyden valtavasta epidemiasta, joka ei kosketa ainoastaan vanhuksia vaan kaikenikäisiä, ja se vielä tappaa. Ventovieraiden halu osallistua projektiini oli koskettavaa.

 

 

 

Pariskunta jätti minulle yhteystietonsa ja pyysi olemaan yhteydessä. Viereisessä pöydässä istunut nuorempi pari oli sivukorvalla kuunnellut keskusteluamme ja aloitin jälleen uuden kohtaamisen, nyt heidän kanssaan. Pariskunta asui Lontoossa ja olivat nyt ensi kertaa käymässä Pohjois-Englannissa. He olivat ällistyneitä siitä, miten Englannista voi löytyä ”erämaata” ja sellaista kauneutta mitä Edalen ympärillä oli. Heitä myös kiinnosti hyväntekeväisyysjuoksuni. Juttelimme tovin ja pian minun oli aika lähteä majatalooni vajaan kilometrin päähän. Heillä oli sama majapaikka ja kävelimme sinne yhtä matkaa auringon jo laskeuduttua horisonttiin.

 

Päästyämme the Rambler Inniin, menimme huoneisiimme ja palasimme siistiytymisen jälkeen pubiin syömään. Istuuduin omaan pöytääni ja annoin heidän olla rauhassa. Ruokalista näytti hyvältä. Päädyin kahteen alkuruokaan, mikä osoittautui loistavaksi valinnaksi. Kermainen vihannessosekeitto ja reippaan kokoinen halloumisalaatti valahtivat nopeasti vatsaani. Ruoka oli hyvää ja lautasten tyhjennyttyä nuori pariskunta pyysi minut heidän pöytäänsä, jossa jatkoimme elämän filosofisointia ja luonnon ihmeiden analysointia. Meillä oli hieno kohtaaminen ja vaihdoimme yhteystietoja oluthanojen jo sulkeutuessa. Ennen nukkumaan menoa halusin maksaa huoneeni, koska aamulla joutuisin lähtemään jo ennen aamiaisaikaa. Isäntä kiitti kohteliaasti ja toivotti tervetulleeksi uudestaan. ”Ehkä näemme reilun puolen vuoden päästä,” totesin. Uni tuli helposti.

 

Aikataulun mukaan juna Manchesteriin saapuisi Edalen asemalle ennen kello kahdeksaa. Aamutoimeni olivat taas nopeat. Jotain oli siis armeija-ajoista opittu. Kipitin alakertaan ja jätin huoneeni avaimen pubin tiskille. Aamiaista valmisteltiin alakerrassa ja minulta kysyttiin, haluaisinko pikaisesti muroja tai jotain muuta. Totesin, että juna tulee aivan kohta ja juoksen asemalle, etten myöhästy siitä.

 

 

Seisoin juna-asemalla yhdessä iäkkäämmän miehen kanssa. Katsoin kelloa - juna oli vähän myöhässä. Vastapäisellä laiturilla ollut mies huusi jotain miehelle, joka seisoi kanssani samalla laiturilla. En kuullut mitä, mutta hetken päästä mies sanoi minulle: ”Juna on 40 minuuttia myöhässä.” Minulla oli 25 minuuttia aikaa vaihtaa junaa Manchesterissa kohti Lontoota. Tulisin siis myöhästymään junasta, johon lippuni oli varattu. Kerroin tästä miehelle ja hän totesi, että saat vaihdettua sen seuraavaan Lontoon junaan, koska tämän junan myöhästyminen aiheuttaa myöhästymisen seuraavasta junasta.

 

Aloitimme keskustelun miehen kanssa ja hän oli selvästi kiinnostunut mitä Lontooseen menevä henkilö tekee pienellä Edalen juna-asemalla ilman matkalaukkua. Hieman mutaiset housut jalassani ja kevyt liivimäinen juoksureppu selässäni kerroin hänelle minun seikkailustani ja hän kuunteli tarkkaan. Hetken juteltuamme hän kertoi vaeltaneensa koko Pennine Wayn kahteen otteeseen. Molemmilla kerroilla aikaa oli kulunut 19 päivää. Hän oli erittäin kiinnostunut minimalisesta juoksurepustani ja esittelin sitä hänelle. Hän totesi: ”Täytyy hankkia samanlainen.”

 

Juna saapui asemalle ja astuimme eri vaunuihin. Junan lähdettyä liikkeelle se sukelsi yhteen Terryn suosikkitunneleista. Ajatukseni pyörivät kodittomissa, yksinäisissä, mutaliejussa, pelottavissa sonneissa, kauniissa maisemissa, pusikoista lentoon pyrähdelleissä riekoissa, kohtaamisissa, ihmisyydessä, olemassaolossa. Mietteliäänä en edes huomannut tunnelin päättymistä. Olin kokenut mahtavia tunnemyrskyjä 140 kilometrin juoksun aikana ja mietin, että ensi toukokuussa niitä olisi tarjolla valtava määrä kulkiessani 430 kilometriä kuudessa päivässä.

 

Juna pysähtyi Manchester Piccadillyn asemalle. Kävellessäni aseman laituria pitkin, minua koputettiin selkään. Edalen aseman mies tuli esittäytymään ja antoi revityn paperinpalan, johon hän oli kirjoittanut hieman epäselvästi nimensä ja sähköpostiosoitteensa. ”Olen Mark. Sitten kun tulet juoksemaan Pennine Wayn, ota yhteyttä. Voit halutessasi yöpyä minun luonani ennen juoksusi starttia. Asun aivan siinä aseman vieressä,” hän sanoi. Jälkeenpäin minulle selvisi, että hän on kirjailija ja yksi hänen teoksistaan kuvaa hänen matkaansa Pennine Wayllä. Mikä sattuma. Oliko hän yksinäinen mies? En tiedä. Tämä oli kuitenkin koskettava ja toistaiseksi viimeinen kohtaaminen Pennine Wayllä ennen tulevaa toukokuuta.

 


Sunnuntai, Lokakuu 29, 2017, 20:28 | Ei kommentteja »

Heräsin aamuyöllä rankkasateeseen ja kovaan tuuleen. Vesi piiskasi ikkunoita ja rännejä. Tiesin toiseksi juoksupäiväksi luvatusta märästä kelistä, mutta olin odottanut sen alkavan vasta aamupäivällä. Illalla nautittu Yorkshire Pie ja paikallinen bitterolut toimivat edellispäivän juoksun lisäksi tehokkaina unilääkkeinä, koska olin nukahtanut sängylle päiväpeiton päälle. Kömmin unisena lakanoiden väliin miettiessäni tulevan päivän juoksuetappia. Tarkoitukseni oli juosta edellisen päivän reittiä takaisin Hebden Bridgeen. Ajatukseni laukkasivat ja johdattivat minut takaisin autuaaseen uneen.

 

Aamutoimet muistuttivat armeija-aikaani: Aikainen herätys, repun pakkaaminen ja juoksuvaatteet niskaan. Majatalossa ei ollut kuivausrumpua, joten juoksukenkäni ja osa vaatteistani olivat aamulla vielä märkiä. Niiden pukeminen päälle toimi mukavana herättäjänä ennen aamiaista. Hyvästelin idyllisen huoneeni ja marssin aamiaiselle juoksuvarustus päälläni. Saapuessani paikalle, aamiaishuone oli jo lähes täynnä majatalossa yöpyneitä asiakkaita. Sain taas aikaiseksi yleistä niskalihasvenyttelyä heidän kääntyillessään katsomaan mutaralliin valmistautuvaa kulkijaa. Majatalon emäntä teki ilmeisesti pitkiä päiviä, kun hän oli kello 23 toivottamassa minulle hyvää yötä ja nyt aamusta taas täydessä touhussa.

 

 

 

Istuin hetken pöydässä miettimässä päivän juoksuani ennen kuin emäntä tuli luokseni ja kysyi: ”Haluatko perinteisen englantilaisen aamiaisen.” Kaikki, jotka ovat sellaisen syöneet tietävät, että sillä täyttyy normaalia työtätekevän ihmisen päivän energiatarve. Kohteliaasti totesin, että lähden pian juoksemaan takaisin tulosuuntaani ja siihen ei sovi makkarat eikä pekonit, ellei halua tehdä ylimääräisiä vatsantyhjennyksiä. Tilasin kuitenkin paahtoleipää ja kananmunia. Lisäksi hain noutopöydästä hedelmiä ja puuroa. Aamiaista popsiessani päätin, ettei ole hyvä idea lähteä takaisin pitkin Pennine Waytä. Se oli eilen rajussa kunnossa ja nyt vettä oli satanut kaatamalla koko yön ja aamun. Aloin tutkia vaihtoehtoista mallia.

 

Syötyäni aamiaisen sain jälleen älynväläyksen. Juoksen Hebden Bridgeen pienempiä teitä pitkin, joita hahmottelin Google mapsin avulla. Ehkä en joutuisi uimaan ja kahlaamaan niin paljon kuin eilen. Kiitin emäntää ja maksoin huonelaskuni. Kerroin hänelle, että mutarallin sijaan juoksen vaihtoehtoista reittiä Hebden Bridgeen. Hän kysyi: ”Tiedätkö varmasti oikean tien sinne?” Näytin puhelinta ja sanoin: ”Tämän mukaan reitti näytti selkeältä.” Niin, no näytti ja näytti. Oli aika lähteä juoksemaan.

 

Juoksin ensimmäiset kymmenen kilometriä pääosin asfaltilla lähellä Pennine Wayn reittiä. Haasteita ilmeni jo tällä etapilla, koska tie jota kuljin, oli kapea ja sitä reunusti molemmin puolin kivimuurit. Piennarta ei siis ollut ja huoltorekat sekä tavarantoimitusautot hyökkäsivät edestä ja takaa. Sain vähän väliä seisoa kiinni kiviaidassa, jotta en jäänyt näiden kaahareiden alle.

 

Selvisin asfalttirallista ehjin nahoin ja saavuin Gargraven kylään. Puhelinyhteys oli hyvä, mutta ongelmia aiheutui kosketusnäytön toiminnassa suojapussin läpi. Näyttö ei suostunut sujuvaan yhteistyöhön ja jouduin pysähtelemään, jotta sain edes jotain tolkkua minne mennä. Lähdin kulkemaan Pennine Wayn viereistä kärrypolkua, joka näytti jatkuvan oikeaan suuntaan. Kaksi kilometriä myöhemmin olin tahdostani riippumatta joutunut Pennine Wayn äärelle. Kärrypolku päättyi laitumen portille, jonka toisella puolella minua odotti eilisestä tuttu Englannin kuuluisin vaelluspolku.

 

 

 

Kiipesin portin yli ja tuttu lieju toivotti minut tervetulleeksi. Jälleen yksi kohtaaminen Pennine Wayllä mutavellin kanssa. Sen upottavuus oli lisääntynyt huomattavasti edellisestä päivästä, joten ennakkoaavistukseni osui oikeaan. Nyt oli kuljettava, tai siis kahlattava, joitakin kilometrejä Pennine Wayllä, ennen kuin pääsisin pois uudelle kärrypolulle. Tässä vaiheessa en nähnyt laitumella sonneja, mutta jo tutuksi tulleet lehmät ja lampaat katsoivat hölmistyneenä mutaista juoksijaa. Tuuli repi vaatteitani, vesi piiskasi miestä märäksi ja jalat saivat rentouttavaa mutakylpyä. Ajatukseni alkoivat jälleen laukata ja mieleni palasi vuoden takaiseen 80 kilometrin mittaiseen vuorijuoksukilpailuun, johon osallistuin Englannin Lake Districtillä.

 

Muistan edelleen kuin eilisen päivän tuon vuoden takaisen kilpailun nimeltä 3 x 3000 80k Ultra.  Sen startti ja maali sijaitsivat idyllisen Keswickin kylän viereisellä lammaslaitumella. Reitti kulki kolmen Englannin korkeimman huipun yli: Scafell Pike, Helvellyn ja Skiddaw. Kaikki ovat yli 3000 jalkaa korkeita, mistä kilpailun nimi juontaa juurensa. Kilpailun järjestävä johtaja sanoi kisaa edeltävässä tiedonantotilaisuudessa, että reitillä on muutama kohta, joita kannattaa varoa, ellei halua olla kaulaa myöten mudassa. Mielikuvitukseni lensi ja ehdin jo pohtia mutahukkumista. Ajattelin, että tästä saattaa kehkeytyä todellinen seikkailu.

 

3 x 3000 kilpailun startti oli aamuyöllä kello viisi. Otsalamput päässä massa lähti liikkeelle. Ennen ensimmäistä huippua olin saanut jo ensimakua reitistä. Kuivahkolta näyttäneet useat ruohoalueet upottivat minut useaan otteeseen polvia myöten. Alueella oli satanut rajusti edelliset kaksi viikkoa. Rinteiltä valuneet vesimassat olivat asettuneet ruohomättäiden alle odottamaan uppoavia saaliita. Ylhäällä huipuilla näkyvyys sumussa oli paikoitellen noin 15 metriä ja puuskissa tuuli puhalsi 30 metriä sekunnissa. Samaa matkaa minun kanssa ensimmäiselle huipulle taivaltanut nuori hento englantilainen nainen oli jossain myöhemmässä vaiheessa kaatunut kivikkoon tuulen puuskan voimasta ja joutunut keskeyttämään kisan. Onneksi hän selvisi ruhjeilla. Itse eksyin viisi kertaa reitiltä ja toden totta mutaa sekä suota riitti kilometritolkulla. Erinäisten mutkien kautta pääsin kuitenkin maaliin.

 

 

 

Brittiläisessä mudassa rämpimiseen olin siis tutustunut jo aiemmin, joten tämän ja eilisen päivän kahlailut ja uppoilut eivät olleet minulle vieraita. Nyt kännykkäongelmat jatkuivat juostessani kohti Hebden Bridgeä. Olin taas päässyt pois syvästä mudasta mutaiselle tasamaapolulle. Jouduin hetkittäin ottamaan puhelimeni pois suojapussista sen seurauksena, että pussi oli nyt märkä ulkoa ja sisältä. Lisäksi puhelimen näyttö oli märkä. Kännykästä ei ollut enää hyötyä eikä myöskään kelloni GPS-käppyrästä, koska siinä oli vain Pennine Wayn reitti, josta olin jo ajautunut kauas.

 

Jatkoin juoksemista, mutta en ollut aivan varma minne. Suuntasin toki etelään, joka summittain oli oikea suunta, mutta en ollut lähelläkään edellisen päivän reittiä. Kilometrejä oli kasassa 30 ja olin läpimärkä ja viluinen. Aamulla keksimäni ”fiksu” idea sai taas täyslaidallisen. Tämän reissun kikkailut eivät nyt menneet niin kuin olin suunnitellut. Tähän päivään ei mahtunut eriarvoisuuden pohdintoja samalla tavalla kuin edellisenä päivänä. Nyt alkoi taas selviytymistaistelu.

 

Juostuani noin 40 kilometriä tulin pieneen kylään ja näin kahvilan. Päätin, että lopetan juoksemisen tältä päivältä tähän. Jalat toimivat hyvin, mutta kylmyys oli tehnyt keholle pientä tuhoa. Kysyin kahvilan työntekijöiltä: ”Miten kylältä pääsee Hebden Bridgeen?” ”Huonosti”, oli vastaus. Linnuntietä, jota ei voinut käyttää, matkaa oli ehkä 20 kilometriä. Bussilla kolme vaihtoa ja kokonaisaika odotteluineen olisi reilu kolme tuntia. Kinkkinen tilanne. Seuraavaan isompaan kylään oli kymmenen kilometriä. Sieltä olisi helpompi päästä majapaikkaani kahdella kulkuneuvolla. Sanoin toiselle kahvilan työntekijälle, että minun on parasta juosta sinne. Samaan aikaa hänen kollegansa totesi, että hänellä on tapaaminen reilu tunnin päästä pienessä, mutta tunnetussa jalkapallokaupungissa Burnleyssä. Sieltä on suora junayhteys Hebden Bridgeen. Hän tarjosi minulle kyytiä sinne. Miten ystävällinen henkilö. Jäin odottelemaan kyytiäni takan loimun ääreen siemaillen kahviani.

 

Oli aika lähteä ajamaan kaupunkiin. Kysyin: ”Onko kahvilassa jätesäkkiä, koska en halua liata sinun autoa.” Ystävällinen kuljettajani totesi: ”Voit tulla autoon märkänä.” En suostunut ja halusin jätesäkin penkin suojaksi. Sellainen löytyi helposti ja olimme löytäneet yhteisen kielen. Vajaan tunnin ajomatkan aikana keskustelimme Brexitistä, matkailusta, terrorismista ja rasismista. Tarjosin Burnleyn juna-asemalle päästyämme korvausta kuljetuksesta, mutta hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Pienen odottelun jälkeen astuin junaan, joka vei minut 25:ssä minuutissa Hebden Bridgeen.

 

 

 

Saavuttuani määränpäähäni piipahdin pubissa nauttimassa lasillisen bitteriä ennen majapaikkaani menoa. Parin pöydän päähän minusta asettui iäkkäämpi mieshenkilö, joka oli ilmeisen tuttu näky paikassa. Hän jutteli niitä näitä jokaisen kanssa. Jopa niin paljon, että tarjoilijat olivat hieman vaivaantuneen oloisia. Ilmeisesti päivittäinen kohtaaminen miehen kanssa oli kyllästyttänyt henkilökunnan. Mies oli varsin ystävällinen ja jossain vaiheessa hän alkoi oman pöytänsä äärestä kysellä minulta asioita. ”Tykkäätkö olla Hebden Bridgessä, Sir?” ”Miten tulit tänne, Sir?” ”Ai junalla. Tykkäätkö junista, Sir?” Olin siis Sir. Olipa hänellä käytöstavat kohdallaan. Nousin tuolista ja menin miehen luo esittäytymään. Kättelimme ja hän sanoi olevansa Terry. ”Nice to meet you Terry”. Tästä eteenpäin Sir oli vaihtunut Tommiksi. ”Tykkäätkö matkustella Tommi?” Itse kyselin myös häneltä asioita ja lisäsin kysymyksen loppuun Terry. Meillä oli lämminhenkinen kohtaaminen.

 

Hieman ennen kuin olin lähdössä pubista, Terry kysyi: ”Oletko nähnyt Tappajahai -elokuvan?” ”Olen monta kertaa Terry,” totesin. ”Muistatko elokuvan näyttelijät Tommi?” En osannut niitä ulkoa luetella, mutta hän osasi. Nimet tulivat kuin apteekin hyllyltä. Hän kysyi: ”Muistatko elokuvasta Robert Shaw nimisen näyttelijän.” Sanoin: ”Tunnistan nimen, mutta en saa päähäni kasvoja.” Terry siemaisi olutta, nousi pöydästä ja tuli minun luokseni. Hän kaivoi povitaskusta kasan papereita ja alkoi käymän niitä läpi. Samalla hän mutisi itsekseen: ”Täällä jossain sen pitäisi olla.” Viimein hän löysi etsimänsä. Hänellä oli repeytynyt ja rypistynyt printti Wikipediasta, jossa oli Robert Shawn kuva ja esittelyteksti hänestä. ”Katso Tommi tässä on Robert Shaw. Hän on minun suosikkinäyttelijä, tai siis oli. Robert Shaw kuoli 51-vuotiaana.” Terryn kasvoille nousi herkistynyt katse. ”Lue Tommi paperi.” Minä luin ja yhdessä totesimme, että hän oli loistava näyttelijä. Jonkin ajan keskusteltuamme sanoin Terrylle: ”Valitettavasti minun täytyy lähteä, mutta oli erittäin mukava keskustella kanssasi.” Hän oli samaa mieltä ja totesi: ”Huomenna Tommi, kun menet junalla Edaleen, niin pidä silmällä tunnelia ennen Edalen asemaa. Se on Englannin neljänneksi pisin tunneli, joka menee kukkuloiden ja vuorien alta.” Terry oli ollut töissä rautateillä.

 

Lukuun ottamatta edellisen päivän hieman ilkeän oloista teurastajaa, kaikki tapaamani ihmiset olivat olleet erittäin ystävällisiä. Brittiläistä kohteliaisuutta. Tähän kokemukseen oli tulossa särö. Olin varannut huoneen paikasta nimeltä the Crown Inn. Lupaava nimi ja huoneet netissä näyttivät hienoilta. Astuin sisään tyhjään aulabaariin ja menin tiskille. Tympääntyneen oloinen, ei kantaenglantilainen nainen otti minut kylmänviileästi vastaan. Hän laittoi välittömästi aamiaislomakkeen eteeni ja näppäili luottokorttilukijaan huoneen hinnan. ”Ruksaa tähän lomakkeeseen mitä haluat aamiaiseksi ja laita kellonaika milloin syöt sen,” hän sanoi. Samaan aikaan kortinlukija työnnettiin eteeni. Maksoin huoneen ja hän töksäytti: ”Etkö ole vieläkään ruksannut aamiaisvaihtoehtoja.” Totesin: ”Haluatko, että maksan huoneen vai että ruksailen aamiaistuotteita paperiin?” Hän oli hiljaa, mutta hänen nuori poikansa, joka räpläili vieressä tietokonetta, vaikutti huvittuneelta.

 

Huone oli jotain muuta kuin miltä nettikuvissa näytti. Ilmeisesti nettiin kuvatut huoneet olivat stailattuja, mutta todellisuus oli karumpaa. Olin valinnut tämän majapaikan, koska se oli hieman edullisempi kuin idyllinen White Lion. No, yksi yö menee missä tahansa murjussa. Lähdin kylälle ja totesin minut vastaanottaneelle naiselle, että syönkin aamiaisen kello kahdeksan enkä kello yhdeksän, kuten olin lomakkeeseen kirjannut. Tuimalla katseella hän kysyi: ”Miksi?” ”Miksi ei,” oli vastaukseni. ”No, kun laitoin jo tilauksen menemään” hän totesi. Hänen poikaansa hymyilytti meidän kommunikointi. Majapaikan oma keittiö oli remontissa ja aamiainen tuli jostain muualta. Hän sanoi: ”Kävisikö klo 8.30.” Jyrähdin: ”Tasan klo 8!” Otin saman tyylin keskusteluun kuin hän ja vaikutti siltä, että yhteinen sävel alkoi löytyä. Itse asiassa meillä meni paljon paremmin, kun olin hänelle vähäsanaisen töykeä.

 

Kävin vielä ”kiusaamassa” itseäni White Lionin idyllisessä pubissa, takkatulen ääressä, ennen kuin palasin murjuuni. Majapaikkani baarissa ei ollut ketään muuta ihmistä kuin samainen tuima nainen. Olimme löytäneet yhteisen vähäsanaisen kielen ja hän toivotti eleettömillä kasvoillaan hyvää yötä. Olin aika loppu koko päivän tapahtumista ja valmis petiin. Aluksi unen saanti häiriintyi haistellessani huoneen homeista ilmaa. Hetken päästä ajatukseni palasivat Terryyn. Hän vaikutti yksinäiseltä mieheltä, joka kaipasi seuraa. Pidin hänen digitaalisen maailman vastaisesta tyylistä kantaa paperiprinttejä taskussa. Ehkä hän oli hieman ”höppänä”, mutta mitä sitten. Hänellä vaikutti olevan sydän paikallaan. Oli aika nukahtaa lapsenomaiseen uneen.


Maanantai, Lokakuu 23, 2017, 15:18 | Ei kommentteja »

 

Kuuluisa Pennine Way vaelluspolku Englannista Skotlantiin tulee olemaan hyväntekeväisyysprojektini näyttämönä toukokuussa 2018. Tällöin juoksen yksin 430 kilometriä läpi kukkuloiden, nummien ja vuorien ilman huoltojoukkoja. Työtä on vielä paljon edessä ennen varsinaista H-hetkeä niin varainkeruun kuin harjoittelun muodossa.

 

Olen useita vuosia harjoitellut ultravuorijuoksua ja osallistunut juoksutapahtumiin etupäässä Alpeilla. Tiistaiaamuna 10.10.2017 lensin kuitenkin Manchesteriin. Edessä oli kaksi ja puoli päivää juoksua ja vaellusta Pennine Wayllä, reittiin tutustumista sekä mieleni ja kehoni testaamista peräkkäisten päivien juoksuun.

 

Lennon jälkeen kävelin Manchesterin keskustan läpi toiselle asemalle vaihtaakseni junaa, jolla pääsisin Hebden Bridgeen. Kylään, josta siirtyisin välittömästi polulle. Kävely Manchesterissa palautti minut mielikuvissani reilu 20 vuoden päähän, jolloin asuin siellä vuoden. Asfaltilla nukkuvat kodittomat olivat silloin arkipäivää ja nyt näytti, että tilanne ei ollut muuttunut. Ei ainakaan parempaan suuntaan. Eriarvoisuuden ajatukset valloittivat mieleni ja ihmettelin miten entisen suurvallan tilanne voi modernissa maailmassa olla edelleen tämä. Kaivoin taskustani muutamia ropoja kodittomille, vaikka hyvin tiesin, ettei sillä ole vaikutusta näiden syrjäytyneiden tilanteeseen. Heiltä saamani kiitolliset kasvot ja ystävälliset sanat tuntuivat kuitenkin hyvältä ja siivittivät kävelyäni juna-asemalle.

 

Puolen päivän aikaan saavuin Hebden Bridgeen, joka sijaitsee pari kilometriä Pennine Wayltä. Juoksin asemalta kauppaan, josta sain nesteitä juomapulloihin sekä suklaata ja kolmioleipiä matkaevääksi. Nyt olin valmis siirtymään reitille ja kohti pientä idyllistä Malhamin kylää, johon olin varannut yösijan. Laskelmieni mukaan se sijaitsisi noin 54 kilometrin päässä.

 

Suunnittelin etukäteen Hebden Bridgestä oikopolun, joka saattaisi minut nopeammin Pennine Waylle verrattuna opaskirjan suosituksiin. Fiksua, ajattelin. Ensimmäisen kukkulan kapuaminen kostean metsän siimeksessä oli saanut alun, mutaisen polun värjätessä kenkäni. Hetken kärrypolkua taivallettuani edessäni näkyi talo ja arvasin polun kulkevan tontin läpi. Kun lähestyin tilalle vievää porttia, valtava koira tuijotti minua portin viereisen harjanteen päällä. Pedon katse ei ollut lempeä. Pikemminkin siitä huokui ajatus ”tule ja kokeile minua”. Koiria jotenkin tuntevana ja sellaisen itsekin omistavana tajusin, että kehoni tuli saattaa uudelle polulle pois raatelevien hampaiden ääreltä.

 

Matkaa oli kulunut 20 minuuttia ja ensimmäinen lyhyt harhailu suunnittelemaltani fiksulta oikopolulta oli valmis. Tämän seurauksena pääsin ”nauttimaan” aiempien päivien rankkasateiden pehmentämistä lehmien laidunalueista, jotka olivat luonnollisesti lannan vuoraamat. Ensimmäiset viisi kilometriä olivat taivallusta, joten juokseminen sai vielä odottaa. Varoin vajoamasta syvemmin tuohon liejujen epämiellyttävään yhdistelmään. Tältä en kuitenkaan välttynyt ja olin näin saanut ensikasteen hapuillessani ”oikotietä” kohti lokakuista Pennine Waytä.

 

 

 

Oikean polun löydyttyä kuljin läpi porttien, hajanaisen asutuksen välissä. Kahlasin vielä tovin nilkkoja ja sääriä myöten vuoroin lammikoissa ja mudassa ennen saapumista toisen nousun laelle. Sieltä avautui näkymä, jossa kukkulat, nummet ja vuoret tanssivat vuorotahdissa hienojen värisävyjen saattelemana. Siirryin pois sivilisaation keskiöstä. Oli mahtavaa olla yhtä luonnon kanssa. Riekot pyrähtelivät lentoon pusikoista ja lampaat tuijottivat yksinäistä kulkijaa, jonka meneminen oli jo vaihtunut kahlaamisesta juoksuksi.

 

 

 

Pystyin hetken keskittymään mutarallin sijasta juoksuun ja luonnon kauneuden ihailuun. Huomasin, kuinka ajatukseni alkoivat laukata, kuten usein pitkillä lenkeilläni. Kaiken kauneuden keskellä mieleni siirtyi Manchesterin keskustan kauppojen edustoilla nukkuviin kodittomiin ihmisiin. Mietin maailman mielettömyyttä sekä eriarvoisuutta mieleni herkistyessä ristiriitaisten ajatusten myllerryksen keskellä. Mietin ihmisiä, joilla on kaikkea ja jotka silti haluavat enemmän. Mietin, kuinka kadulla nukkuneet olisivat onnellisia siitä pienestäkin määrästä mitä meillä useimmilla on. Silti emme ole tyytyväisiä. Onko tämä eräänlaista mielettömyyttä? Vain yksi kysymys monien joukossa. Nämä ajatukset yhdessä kaiken sen kauneuden kanssa, jotka silmäni välittivät aivoihini, loivat tunteikkaan, mutta hienon hetken. Hetken, jollaisia tulisin kohtaamaan jatkossa, matkani edetessä.

 

 

 

Oli hienoa olla yksin omien ajatusten kanssa. Eräänlaista laatuaikaa, jolloin ei tarvitse kontrolloida ympärillä tapahtuvia asioita. Kuljin muutaman tunnin ennen kuin näin seuraavan kylän ja ihmisiä. Kaksi iloista koiraa tuli minua vastaan pienen maatilan läpikulun aikana. Tilan omistajapariskunta tervehti minua kohteliaasti ja kysyivät: "Mihin olet matkalla." Sanoin: "Olen tutustumassa Pennine Way reittiin ja matkalla kohti Malhamia. Mietteliäin kasvoin he totesivat: "Kylästä menee kyllä bussi sinne ja matkaa on noin 30 kilometriä." Sanoin, että juoksen Malhamiin. Pariskunta katsoi minua hieman ihmetellen. Huikkasin kohteliaat hyvästit ja jatkoin juoksemista kohti laaksoa, josta alkaisi taas yksi nousu kohti kukkulan huippua.

 

Nousin ylös reittiä ja samalla seurasin puhelimeen lataamaani karttasovellusta. Olin lisäksi ladannut reitin GPS-rannekellooni, joka ohjaisi minua reitillä, mikäli puhelinyhteyttä ei olisi saatavilla. Jotenkin eksyin polulta, enkä ollut varma missä kohtaa otin väärän suunnan. Oikealle reitille oli kaksi paluuvaihtoehtoa: takaisin tulosuuntaan tai piikkilanka-aidan yli. Valitsin piikkilangan. Se oli niin hienosti viritetty ja varsin korkealla, että ylimeno todennäköisesti repisi vaatteeni ja mahdollisesti ihoni. Päätin irrottaa isot tupot ruohoa mutaisesta laitumesta ja asetella ne piikkien päälle. Tämä toimi, vaikka mutainen ruohotuppo jättikin mutaraidat housujen haaraväliin. Yksi kikkailu taas takana.

 

Olin kulkenut noin kuusi tuntia ja saavuin jyrkän mutaisen alamäen jälkeen maatilalle, jossa isäntä ajeli traktorilla lantakuormia ladon taakse. Pennine Way kulki hänen tilansa läpi. Saapuessani päärakennuksen liepeille karjaa ajettiin juuri navettaan. Päärakennuksen edustan poikki oli viritetty sähköaita, siihen mistä GPS-kelloni mukaan pitäisi kulkea. Hetken jo mietin, että olen väärässä kohdassa, mutta pienen pyörimisen jälkeen totesin olevani oikealla polulla. Sähköaidan ali oli hankala päästä ja ylitys näytti siltä, että kehoni pääsisi osaksi Englannin sähköverkkoa. Löysin kuitenkin päärakennuksen edustalta ylityspaikan ja matka jatkui.

 

Juomamäärä oli huolestuttavasti vähentynyt. Matkan aikana näkemäni muutamat kuolleet raadellut lampaat eivät vakuuttaneet minua täyttämään vesipullojani puroista. Saastuneen veden riski oli liian suuri. Ilta alkoi hämärtymään ja nälkä kouri vatsaani. Otin repun selästä nauttiakseni kolmioleivät, joita luulin kantaneeni jo kuusi tuntia. Leivät olivat tippuneet juoksureppuni sivutaskusta matkalla ja tarjolla oli suklaata ja energiageeliä. Ok, näillä mennään. Puhelimessa oli signaali ja aloin tutkimaan matkaa, joka minulla oli vielä jäljellä. Näytti siltä, etten ehdi määräpäähän ennen kuin majatalon keittiö sulkeutuu.

 

Soitin majataloon, jonka emäntä vastasi kohteliaalla englanninkielellä. Kysyin: "Mihin asti keittiö on auki." Hän sanoi: "Yhdeksään." Totesin, etten ennätä sinne kuin ehkäpä puoli kymmeneksi. Hän sanoi: Älä huoli Tommi, me säästämme sinulle piirakan, joka tarjoillaan sinulle lämpimänä, kun saavut tänne." Kysyin vielä oluthanojen aukioloajasta. Naurahtaen emäntä sanoi: "Ehdit hyvin ennen sulkeutumisaikaa." Viritin otsalampun päähäni ja sukelsin kohti pimenevää Pohjois-Englannin iltaa.

 

Sain vettä juomapulloihini pienestä majapaikasta tunnin nesteettömän etapin jälkeen. Nyt juoksin joen vartta, johon oli paikoitellen pysäköity jokilaivoja. Helppo tasainen osuus, jolloin ei tarvinnut miettiä selviytymistä eteenpäin. Mieleeni palasi taas eriarvoisuus. Olin yksin enkä kaivannut juuri sillä hetkellä seuraa. Aloin pohtimaan miltä yksinäisistä ihmisistä mahtaa tuntua. Miten raastava on se tunne, kun haluaisi muutosta, mutta on lukittuna yksinäisyyteen. Tuntui pahalta ja vaikka en ole kokenut varsinaista yksinäisyyttä, jotenkin koin saavani kiinni siitä pahasta olosta mitä yksinäiset kokevat. Herättelin itseäni ajatuksistani ja totesin ”et voi tietää millaista se on, mutta voit kuvitella”. Tässä tunnemyrskyssä olin taas tietoinen miksi olen tällä polulla ja miksi olen laittanut hyväntekeväisyysprojektin pystyyn. Haluan oikeasti auttaa ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Maailma voi olla julma ja useat ihmiset pakenevat ikäviä asioita ja eivät halua kohdata negatiivisia tunteita. Ehkä se muistuttaa meitä liikaa jostain mitä jokainen joutuu kuitenkin elämässään kokea.

 

 

 

Otsalamppu heijasti nurmen pintaa, mutta oli vaikea hahmottaa missä polku kulki. Syksyllä Pennine Wayllä on vähemmän kulkijoita ja nurmialueet pääsevät kasvamaan niin, että reitin näkeminen pimeässä vaikeutuu. Tulin taas yhden maatilan luokse ja puhelinyhteyttä ei ollut saatavilla. Jouduin turvautumaan kelloni tummaan käppyrään harmaalla pohjalla, joka osoitti reitin kulkua. Ei kovin kätevää, mutta ainakin Nuuksiossa Suomessa sillä on jotenkin pärjännyt.

 

Maatilan ja lammaslaitumen välissä oli pieni metsäkaistale, jonne reitti kellon mukaan näytti menevän. Sukelsin sinne, mutta siellä ei näkynyt polkua. Pyörin hetken puiden välissä otsalampun heijastaessa oksiin ja palasin maatilan portin luokse. Tilan isäntä oli juuri ajanut maastoautonsa lähelle porttia ja kysyin neuvoa reitille. Meille syntyi hetkellinen kommunikaatio-ongelma, koska hänen sanomisensa perusteella ymmärsin metsän olevan oikea suunta. Kun kysyin häneltä: "Menenkö metsään," hän hermostui ja sanoi jotain muuta. Kysyin kohteliaasti: "Mihin tulisi mennä?" Isokoinen työhaalareihin pukeutunut teurastajan oloinen mies lähti tulemaan minua kohti kädessään jonkinlainen työkalu. Hän avasi portin. Otin vaistomaisesti pienen askeleen taakse, koska luulin hänen tulevan kimppuuni. En ollut hänen teurastuksensa seuraava kohde vaan hän tuli ”kädestä pitäen” näyttämään, että tuo takana oleva aita pitää kiertää. Ei hän mistään kiertämisestä aluksi puhunut. Ehkä en ollut ainoa, joka häneltä on kysynyt reitin suuntaa. Tyhmät turistit hänen maillaan pyörimässä ympäriinsä vuodesta toiseen. Ehkäpä siinä itsekin saattaisi ajan saatossa hieman hermostua.

 

Olin jo tovin kulkenut alueella, jossa ei ollut puhelinyhteyttä. Jouduin turvautumaan kelloni GPS-käppyrään, jota seurasin otsalamppuni avulla. Kuljin läpi lehmien laidunalueiden ja oli hankala hahmottaa missä kulloinkin oli portti läpi seuraavalle laitumelle. Tuijotin kelloa hakiessani oikeaa suuntimaa, kunnes huomasin massan liikkuvan minua kohti. Iso vasikoiden ryhmä tuli vauhdilla minua kohti. Päästin ilmoihin karjahduksen levitettyjen käsien saattelemana. Vasikat säikähtivät ja pääsin ulos niiden piiritysyrityksestä.

 

Seuraavalla laitumella oli isoja sonneja terävine sarvineen. Täytyy sanoa, että olin peloissani. Miten ne suhtautuisivat otsalamppuiseen, punaiseen takkiin pukeutuneeseen kulkijaan. Olin jatkuvasti valmis ottamaan spurtin niiltä karkuun. Onneksi vältyin hyökkäykseltä. Pimeässä, otsalampun kanssa kulkiessa, mielikuvitus ottaa välillä vallan ja toisinaan on pelottavaa havainnoida ympäristöä. Silloin ei ole aikaa pohtia Suomen tai Manchesterin syrjäytyneitä. Silloin on aika virittää aistit maksimiin.

 

54 kilometriä täyttyi ja olin pienen kylän kupeessa. Olinko päässyt vihdoin Malhamiin? Näytti siltä, että ehdin majataloon ennen keittiön sulkeutumista. Haistoin jo ruoan tuoksun ja kuulin englantilaisen jalon ohrajuoman kuohun. Puhelinyhteys oli jälleen palannut ja pääsin tutkimaan puhelimeni karttasovellusta. En todellakaan ollut Malhamissa, vaan kuuden kilometrin päässä sijaitsevassa toisessa pikkukylässä. Mutarallia vielä vajaan tunnin ajan! Pienet eksymiset reitillä olivat pidentäneet matkaani alkuperäisiin laskelmiini verrattuna.

 

 

 

Viimeisen etapin rämmittyäni saavuin majapaikkaani The Lister Armsiin. Astuin sisään alakerran pubiin lamppu otsalla ja housut reisiin asti mudassa. Pubin asiakkaat kääntyivät katsomaan yksinäistä vaeltajaa, joka nälkiintyneenä ja mudalla vuorattuna astui tupaan. Lister Armsin emäntä tuli välittömästi tervehtimään ja hän tiesi heti, kuka olen. Ilmeisesti osa asiakkaistakin tiesi, koska vaikutti siltä, että minua katsottiin hieman kuin julkisuuden henkilöä. Peseytymisen jälkeen menin takaisin pubiin ja minulle tuotiin lämmin ruoka. Perinteinen Yorkshire Pie, perunoita, hernemuhennosta ja lämmintä kastiketta. Kyytipojaksi paikallista ohrajuomaa. Nyt kelpasi. Pöydässäni kävi muutamia ihmisiä kysymässä kuulumisia ja ihmettelemässä olenko rämpinyt mudassa ja pimeässä 60 kilometriä. Matka sinänsä ei minusta tuntunut ihmeelliseltä, mutta kohtaamiset sen aikana jättivät minuun jäljen.


(c)2017, All Rights Reserved
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän