Mietteitä polulta

     Tommi Sulander
Tiistai, Marraskuu 7, 2017, 21:15

Heräsin kolmannen päivän aamuun väsyneenä katkonaisten yöunien jälkeen. Nenääni ärsyttänyt huoneen homeinen haju piti minua hereillä pitkin yötä. Viimeiseksi päiväksi olin suunnitellut juoksevani 70 kilometriä Hebden Bridgestä Edaleen. Edellisenä päivänä tein kuitenkin jo päätöksen, että reitti on turhan rajussa kunnossa noin pitkään päiväetappiin kahden mutarallipäivän jälkeen. Päätin juosta Edalessa puolen päivän lenkin, kunhan ensi pääsisin sinne kahdella junalla Manchesterin kautta.

 

 

Hoidin nopeasti reppuni kasaan ja puin päälleni. Olin aamiaisella tasan klo 8. Tuttu ”ystäväni” huudatti televisiota aulabaarissa samalla, kun siirryin kohti aamiaispöytää. Tervehdin vähäsanaisesti häntä ja nappasin varsin niukasta valikoimasta pari paahtoleipää ja lasin mehua. Hetken kuluttua sain eteeni aamiaislomakkeeseen rastittamani lämpimät ruoat. Kananmunaa, paistettuja herkkusieniä ja tomaatteja sekä pienen kipollisen papuja. En tiedä missä ne olivat lämmitetty, mutta maku ei ollut aivan tuoreimmasta päästä. Aamiaiseni noudatteli selvästi majapaikan yleistä standardia. Söin noin puolet lämpimästä aamiaisestani ja häivyin vähäsanaisesti ulos majapaikastani kohti juna-asemaa.

 

Hetken päästä olin jälleen Manchesterissa ja tunne oli kuin Bill Murraylla ”Päiväni Murmelina” -elokuvassa. Kodittomat ihmiset lojuivat pahvien, makuupussien ja erinäisten peittojen vuoraamissa ”kojuissaan”, osa nukkuen, osa pyytäen rahallista avustusta. Minulla oli tunne kuin eläisin tulopäivääni uudelleen. Aivan kuten Murray, joka elokuvassa herää aina saman päivään. Olin pari päivää aiemmin käynyt epäarvoisuuden dialogia mielessäni ja nyt sama sisäinen keskustelu käynnistyi uudestaan.

 

Minulla oli tunti aikaa toisen junan lähtöön, joten päätin vilkaista vanhoja kulmia. Vaikka käymme vaimoni kanssa Manchesterissa varsin säännöllisesti, oli hienoa nähdä, että edelleen monet tutut talot, ravintolat, kaupat ja pubit olivat entisellään. Toki kaupunkiin oli syntynyt paljon uutta vuosien aikana. Kävin myös katsastamassa talon, jossa vaimoni kanssa asuimme 1990-luvun puolivälissä. Siellä se kohosi ylväänä ja ehostettuna. Tuli hyvä mieli ja ajatukset palasivat hetkeksi hienoon vuoteen, jonka vietimme Manchesterissa.

 

 

Junassa pohdiskelin aikaa, jolloin asuimme Englannissa. Englannista oli tullut meille toinen kotimaa. Aika kului mietteliäänä ja pian juna sukelsi Englannin neljänneksi pisimpään tunneliin, josta Terry oli eilen maininnut. Hän oli varsin tohkeissaan tunneleista ja eilisen keskustelun lomassa hän tiedusteli myös Suomen junatunneleiden pituuksia. En niitä tarkalleen tiennyt, mutta toisin kuin Terry paperipinoineen, tarkistin asian puhelimellani netistä ja löysin vastauksen Terrylle.

 

Edalen asema sijaitsee heti tunnelin jälkeen idyllisten kukkuloiden ja vuorten välissä. Olin ollut täällä aiemminkin, mutta jotenkin en ollut kiinnittänyt tunneliin sen kummempaa huomiota. Nyt asia oli toisin. Asemalta oli pari sataa metriä the Rambler Inn nimiseen majapaikaani, johon saavuin klo 11.30. Ovessa oli lappu, että paikka avautuu klo 12. Halusin päästä nopeasti juoksemaan, mutta ensin olisi saatava oikeat varusteet päälleni. Koputtelin oviin ja kiertelin taloa. Huutelin avoimesta ikkunasta sisään, mutta siellä ei ollut ketään. Majatalon vieressä oli kolmen pienen asunnon rivitalo, josta yhden ovi oli auki. Menin oven luokse huhuilemaan ja nuori mies tuli heti ulos asunnosta. Kysyin: ”Voisinko päästä sisään the Rambler Inniin?” Hän vastasi: ”Avaamme puolen tunnin päästä.” Selitin hänelle, että minulla on huonevaraus ja haluaisin vaihtaa vaatteita, vaikka vessassa, ja kiiruhtaa vuorille. Hän tuli päästämään minut sisään. Sain puettua päivän säätilaan sopivan juoksuasun pubin vessassa ja olin valmis polulle. Majatalon omistaja oli samaan aikaan tullut paikalle ja sanoi: ”Hi Tommi, sinun huoneesi on valmis. Voit mennä sinne, jos haluat.” Ystävällistä jälleen. Menin huoneeseen ja jätin osan repun tavaroistani sinne. Täytin vesipullot ja lähdin matkaan sanoen omistajalle, että palaan pimeän tultua syömään pubiin.

 

 

Majapaikastani oli vajaa kilometri Pennine Wayn lähtöpaikkaan. Kirmasin polulle lammaslaidunten yli, läpi erinäisten porttien. Nyt polulla oli muitakin ihmisiä. Pienen maatalon läpi kuljettuani kolme iäkkäämpää miestä oli pienen virtaavan joen varrella ongella. He tuijottivat keskittyneenä vapojaan ja kääntyivät tweed hatut päässään tervehtimään ohikulkevaa juoksijaa, kunnes jatkoivat vapojensa vartioimista. Todellisia Brittiläisiä gentlemanneja. Joitakin kilometrejä ja useita portteja myöhemmin saavuin Jacobs Ladderille. Jaakobin ”tikapuita” pitkin pääsee Kinder Scoutille, Peak Districtin kansallispuiston korkeimmalle huipulle.

 

 

Otin vaellussauvat repustani ja aloitin kiipeämisen huipulle. Maisemat hivelivät silmiäni. Hetken kuluttua ajokoiramaisen vartalon omaava vuorijuoksija tuli koiransa kanssa vastaan. Tervehdimme asiaankuuluvan ystävällisesti. Ehkä jopa ylilämpimästi, koska kuuluimme samaan vuorijuoksijoiden heimoon. Ylämäki jatkui ja oli aika kohdata seuraava vastaantulija. Mies, jolla oli rinkka selässä, koira ja pitkä vaelluskeppi kädessä, hieman kuin Gandalfilla ”Taru Sormusten Herrasta” -elokuvassa. Jäin hetkeksi juttelemaan miehen kanssa rapsuttaen samalla koiraa. Kerroin matkastani ja sanoin olevani Suomesta. Hän oli tietoinen missä tämä piskuinen pikku valtio sijaitsee. ”Törmäsin juuri norjalaiseen perheeseen tullessani alas Kinder Scoutilta. Sehän on Suomen naapurimaa,” hän totesi. Miehen vaimo oli muutama sata metriä hänestä jäljessä. Tervehdin vastaan tullutta rouvaa jatkaessani nousua.

 

Olin jo ohittanut norjalaisen perheen saavuttuani Kinder Scoutille. Maisemat huumasivat mieleni ja havahduin siihen, että kaikilla paitsi minulla oli kanssakulkijana puoliso, ystävä, perhe, koira tai jokin yhdistelmä edellisistä. Minä olin yksin. Huomasin puhelimestani, että huipulla oli paikoitellen yhteys muuhun maailmaan. Nyt oli aika jakaa osa tästä kauneudesta perheeni kanssa. Sain heihin yhteyden ja näytin puhelimeni kameran välityksellä luonnon väritanssia ja huomasin hetkellisen herkistymiseni. Ehkä palasin alitajuisesti ensimmäisen päiväni pohdintoihin kaiken tämän kauneuden keskellä, ehkä minulla oli hieman ikävä heitä. Tai ainakin hetkellisesti toivoin, että he olisivat ihastelemassa tätä luonnon loistetta rinnallani. Tovin päästä signaali katosi ja laitoin puhelimen taskuuni.

 

 

 

Jatkoin juoksua kovassa tuulessa nauttien jokaisesta askeleesta ja maiseman yksityiskohdasta. Tullessani Kinder Downfallin vesiputoukselle, alas suihkuava vesi lensi tuulen voimasta taaksepäin polulle. Taivaalta ei tänään satanut vettä, mutta sain kuitenkin nauttia pienestä tuulen ja vesiputouksen järjestämästä sadekuurosta. Sukellettuani sen läpi, siirryin polulle, jossa en törmännyt muihin ihmisiin. Ilmeisesti kanssakulkijani olivat nousseet Kinder Scoutille ja jatkaneet vesiputoukselle, mutta eivät siitä eteenpäin. Valtava tuuli repi takkiani jatkaessani matkaani eteenpäin. Juoksin noin 20 kilometrin päähän lähtöpaikastani, kunnes päätin kääntyä takaisin kohti Edalea.

 

 

Auringonlaskuun oli vielä aikaa, mutta lähes kaikki vaeltajat olivat jo siirtyneet takaisin kylälle. Oli mahtavaa juosta alas Jaakobin tikkaita. Koin pikkupoikamaista innokkuutta. Näin reitin uudessa valossa, vaikka olin muutama tunti aiemmin kulkenut samaa polkua toiseen suuntaan. Alamäki ei ollut jyrkin eikä teknisin mitä olen vuorijuoksu-urani aikana kohdannut, mutta sain olla tarkkana, koska vauhtini oli varsin reipas.

 

Saavuttuani joelle, tweedhattuiset miehet olivat jo lähteneet vapoineen. ”Toivottavasti hyvän saaliin kera,” mietin. Muutama kilometri ennen Edalea ohitin vaelluksella olleen pariskunnan ja sanoin heille: ”Kuljen juoksujalkaa kohti mallasjuoman tuoksuja.” Heitä nauratti. Ei aikaakaan, kun saavuin Pennine Wayn lähtöpisteelle, jonka vieressä oli kylän toinen pubi, the Old Nags Head. Astuin lämpimään sisätilaan ja pyysin tarjoilijaa valuttamaan Pintin paikallista olutta. Voin sanoa, että 40 kilometrin lenkin jälkeen se maistui hyvältä.

 

Istuttuani hetken, lähipöydän pariskunnan koira teki tuttavuutta kanssani. Jotenkin koira oli hieman arka, mutta se varmasti aisti, että olen koirien suuri ystävä. Koira, jonka nimi oli Erik, kävi useaan otteeseen minun luonani, kunnes pariskunta alkoi keskustelemaan kanssani. He olivat tehneet vaelluksen koiransa kanssa ja tulleet nauttimaan päivän päätteeksi lasillisen, kuten minäkin. Heitä kiinnosti miksi ulkomaalainen mies oli yksin juoksemassa tällä alueella. Kerroin heille hyväntekeväisyysprojektistani ja siitä, että olen jo harjoittelemassa tulevaa H-hetkeä varten. Vaikka pariskunta itse harrasti maratonjuoksua, he olivat otettuja hankkeestani. Jopa niin paljon, että mies katsoi välillä ohi minusta kohti seinää, pudistaen päätään ja todeten: ”Aivan käsittämätöntä, että aiot juosta 430 kilometriä kuudessa päivässä.” Meillä oli loistava keskustelu ja he kysyivät, miten voisivat tukea minun projektiani? He olivat täysin tietoisia yksinäisyyden ja syrjäytyneisyyden valtavasta epidemiasta, joka ei kosketa ainoastaan vanhuksia vaan kaikenikäisiä, ja se vielä tappaa. Ventovieraiden halu osallistua projektiini oli koskettavaa.

 

 

 

Pariskunta jätti minulle yhteystietonsa ja pyysi olemaan yhteydessä. Viereisessä pöydässä istunut nuorempi pari oli sivukorvalla kuunnellut keskusteluamme ja aloitin jälleen uuden kohtaamisen, nyt heidän kanssaan. Pariskunta asui Lontoossa ja olivat nyt ensi kertaa käymässä Pohjois-Englannissa. He olivat ällistyneitä siitä, miten Englannista voi löytyä ”erämaata” ja sellaista kauneutta mitä Edalen ympärillä oli. Heitä myös kiinnosti hyväntekeväisyysjuoksuni. Juttelimme tovin ja pian minun oli aika lähteä majatalooni vajaan kilometrin päähän. Heillä oli sama majapaikka ja kävelimme sinne yhtä matkaa auringon jo laskeuduttua horisonttiin.

 

Päästyämme the Rambler Inniin, menimme huoneisiimme ja palasimme siistiytymisen jälkeen pubiin syömään. Istuuduin omaan pöytääni ja annoin heidän olla rauhassa. Ruokalista näytti hyvältä. Päädyin kahteen alkuruokaan, mikä osoittautui loistavaksi valinnaksi. Kermainen vihannessosekeitto ja reippaan kokoinen halloumisalaatti valahtivat nopeasti vatsaani. Ruoka oli hyvää ja lautasten tyhjennyttyä nuori pariskunta pyysi minut heidän pöytäänsä, jossa jatkoimme elämän filosofisointia ja luonnon ihmeiden analysointia. Meillä oli hieno kohtaaminen ja vaihdoimme yhteystietoja oluthanojen jo sulkeutuessa. Ennen nukkumaan menoa halusin maksaa huoneeni, koska aamulla joutuisin lähtemään jo ennen aamiaisaikaa. Isäntä kiitti kohteliaasti ja toivotti tervetulleeksi uudestaan. ”Ehkä näemme reilun puolen vuoden päästä,” totesin. Uni tuli helposti.

 

Aikataulun mukaan juna Manchesteriin saapuisi Edalen asemalle ennen kello kahdeksaa. Aamutoimeni olivat taas nopeat. Jotain oli siis armeija-ajoista opittu. Kipitin alakertaan ja jätin huoneeni avaimen pubin tiskille. Aamiaista valmisteltiin alakerrassa ja minulta kysyttiin, haluaisinko pikaisesti muroja tai jotain muuta. Totesin, että juna tulee aivan kohta ja juoksen asemalle, etten myöhästy siitä.

 

 

Seisoin juna-asemalla yhdessä iäkkäämmän miehen kanssa. Katsoin kelloa - juna oli vähän myöhässä. Vastapäisellä laiturilla ollut mies huusi jotain miehelle, joka seisoi kanssani samalla laiturilla. En kuullut mitä, mutta hetken päästä mies sanoi minulle: ”Juna on 40 minuuttia myöhässä.” Minulla oli 25 minuuttia aikaa vaihtaa junaa Manchesterissa kohti Lontoota. Tulisin siis myöhästymään junasta, johon lippuni oli varattu. Kerroin tästä miehelle ja hän totesi, että saat vaihdettua sen seuraavaan Lontoon junaan, koska tämän junan myöhästyminen aiheuttaa myöhästymisen seuraavasta junasta.

 

Aloitimme keskustelun miehen kanssa ja hän oli selvästi kiinnostunut mitä Lontooseen menevä henkilö tekee pienellä Edalen juna-asemalla ilman matkalaukkua. Hieman mutaiset housut jalassani ja kevyt liivimäinen juoksureppu selässäni kerroin hänelle minun seikkailustani ja hän kuunteli tarkkaan. Hetken juteltuamme hän kertoi vaeltaneensa koko Pennine Wayn kahteen otteeseen. Molemmilla kerroilla aikaa oli kulunut 19 päivää. Hän oli erittäin kiinnostunut minimalisesta juoksurepustani ja esittelin sitä hänelle. Hän totesi: ”Täytyy hankkia samanlainen.”

 

Juna saapui asemalle ja astuimme eri vaunuihin. Junan lähdettyä liikkeelle se sukelsi yhteen Terryn suosikkitunneleista. Ajatukseni pyörivät kodittomissa, yksinäisissä, mutaliejussa, pelottavissa sonneissa, kauniissa maisemissa, pusikoista lentoon pyrähdelleissä riekoissa, kohtaamisissa, ihmisyydessä, olemassaolossa. Mietteliäänä en edes huomannut tunnelin päättymistä. Olin kokenut mahtavia tunnemyrskyjä 140 kilometrin juoksun aikana ja mietin, että ensi toukokuussa niitä olisi tarjolla valtava määrä kulkiessani 430 kilometriä kuudessa päivässä.

 

Juna pysähtyi Manchester Piccadillyn asemalle. Kävellessäni aseman laituria pitkin, minua koputettiin selkään. Edalen aseman mies tuli esittäytymään ja antoi revityn paperinpalan, johon hän oli kirjoittanut hieman epäselvästi nimensä ja sähköpostiosoitteensa. ”Olen Mark. Sitten kun tulet juoksemaan Pennine Wayn, ota yhteyttä. Voit halutessasi yöpyä minun luonani ennen juoksusi starttia. Asun aivan siinä aseman vieressä,” hän sanoi. Jälkeenpäin minulle selvisi, että hän on kirjailija ja yksi hänen teoksistaan kuvaa hänen matkaansa Pennine Wayllä. Mikä sattuma. Oliko hän yksinäinen mies? En tiedä. Tämä oli kuitenkin koskettava ja toistaiseksi viimeinen kohtaaminen Pennine Wayllä ennen tulevaa toukokuuta.

 


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
(c)2017, All Rights Reserved
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän