Mietteitä polulta

     Tommi Sulander
Sunnuntai, Lokakuu 29, 2017, 20:28

Heräsin aamuyöllä rankkasateeseen ja kovaan tuuleen. Vesi piiskasi ikkunoita ja rännejä. Tiesin toiseksi juoksupäiväksi luvatusta märästä kelistä, mutta olin odottanut sen alkavan vasta aamupäivällä. Illalla nautittu Yorkshire Pie ja paikallinen bitterolut toimivat edellispäivän juoksun lisäksi tehokkaina unilääkkeinä, koska olin nukahtanut sängylle päiväpeiton päälle. Kömmin unisena lakanoiden väliin miettiessäni tulevan päivän juoksuetappia. Tarkoitukseni oli juosta edellisen päivän reittiä takaisin Hebden Bridgeen. Ajatukseni laukkasivat ja johdattivat minut takaisin autuaaseen uneen.

 

Aamutoimet muistuttivat armeija-aikaani: Aikainen herätys, repun pakkaaminen ja juoksuvaatteet niskaan. Majatalossa ei ollut kuivausrumpua, joten juoksukenkäni ja osa vaatteistani olivat aamulla vielä märkiä. Niiden pukeminen päälle toimi mukavana herättäjänä ennen aamiaista. Hyvästelin idyllisen huoneeni ja marssin aamiaiselle juoksuvarustus päälläni. Saapuessani paikalle, aamiaishuone oli jo lähes täynnä majatalossa yöpyneitä asiakkaita. Sain taas aikaiseksi yleistä niskalihasvenyttelyä heidän kääntyillessään katsomaan mutaralliin valmistautuvaa kulkijaa. Majatalon emäntä teki ilmeisesti pitkiä päiviä, kun hän oli kello 23 toivottamassa minulle hyvää yötä ja nyt aamusta taas täydessä touhussa.

 

 

 

Istuin hetken pöydässä miettimässä päivän juoksuani ennen kuin emäntä tuli luokseni ja kysyi: ”Haluatko perinteisen englantilaisen aamiaisen.” Kaikki, jotka ovat sellaisen syöneet tietävät, että sillä täyttyy normaalia työtätekevän ihmisen päivän energiatarve. Kohteliaasti totesin, että lähden pian juoksemaan takaisin tulosuuntaani ja siihen ei sovi makkarat eikä pekonit, ellei halua tehdä ylimääräisiä vatsantyhjennyksiä. Tilasin kuitenkin paahtoleipää ja kananmunia. Lisäksi hain noutopöydästä hedelmiä ja puuroa. Aamiaista popsiessani päätin, ettei ole hyvä idea lähteä takaisin pitkin Pennine Waytä. Se oli eilen rajussa kunnossa ja nyt vettä oli satanut kaatamalla koko yön ja aamun. Aloin tutkia vaihtoehtoista mallia.

 

Syötyäni aamiaisen sain jälleen älynväläyksen. Juoksen Hebden Bridgeen pienempiä teitä pitkin, joita hahmottelin Google mapsin avulla. Ehkä en joutuisi uimaan ja kahlaamaan niin paljon kuin eilen. Kiitin emäntää ja maksoin huonelaskuni. Kerroin hänelle, että mutarallin sijaan juoksen vaihtoehtoista reittiä Hebden Bridgeen. Hän kysyi: ”Tiedätkö varmasti oikean tien sinne?” Näytin puhelinta ja sanoin: ”Tämän mukaan reitti näytti selkeältä.” Niin, no näytti ja näytti. Oli aika lähteä juoksemaan.

 

Juoksin ensimmäiset kymmenen kilometriä pääosin asfaltilla lähellä Pennine Wayn reittiä. Haasteita ilmeni jo tällä etapilla, koska tie jota kuljin, oli kapea ja sitä reunusti molemmin puolin kivimuurit. Piennarta ei siis ollut ja huoltorekat sekä tavarantoimitusautot hyökkäsivät edestä ja takaa. Sain vähän väliä seisoa kiinni kiviaidassa, jotta en jäänyt näiden kaahareiden alle.

 

Selvisin asfalttirallista ehjin nahoin ja saavuin Gargraven kylään. Puhelinyhteys oli hyvä, mutta ongelmia aiheutui kosketusnäytön toiminnassa suojapussin läpi. Näyttö ei suostunut sujuvaan yhteistyöhön ja jouduin pysähtelemään, jotta sain edes jotain tolkkua minne mennä. Lähdin kulkemaan Pennine Wayn viereistä kärrypolkua, joka näytti jatkuvan oikeaan suuntaan. Kaksi kilometriä myöhemmin olin tahdostani riippumatta joutunut Pennine Wayn äärelle. Kärrypolku päättyi laitumen portille, jonka toisella puolella minua odotti eilisestä tuttu Englannin kuuluisin vaelluspolku.

 

 

 

Kiipesin portin yli ja tuttu lieju toivotti minut tervetulleeksi. Jälleen yksi kohtaaminen Pennine Wayllä mutavellin kanssa. Sen upottavuus oli lisääntynyt huomattavasti edellisestä päivästä, joten ennakkoaavistukseni osui oikeaan. Nyt oli kuljettava, tai siis kahlattava, joitakin kilometrejä Pennine Wayllä, ennen kuin pääsisin pois uudelle kärrypolulle. Tässä vaiheessa en nähnyt laitumella sonneja, mutta jo tutuksi tulleet lehmät ja lampaat katsoivat hölmistyneenä mutaista juoksijaa. Tuuli repi vaatteitani, vesi piiskasi miestä märäksi ja jalat saivat rentouttavaa mutakylpyä. Ajatukseni alkoivat jälleen laukata ja mieleni palasi vuoden takaiseen 80 kilometrin mittaiseen vuorijuoksukilpailuun, johon osallistuin Englannin Lake Districtillä.

 

Muistan edelleen kuin eilisen päivän tuon vuoden takaisen kilpailun nimeltä 3 x 3000 80k Ultra.  Sen startti ja maali sijaitsivat idyllisen Keswickin kylän viereisellä lammaslaitumella. Reitti kulki kolmen Englannin korkeimman huipun yli: Scafell Pike, Helvellyn ja Skiddaw. Kaikki ovat yli 3000 jalkaa korkeita, mistä kilpailun nimi juontaa juurensa. Kilpailun järjestävä johtaja sanoi kisaa edeltävässä tiedonantotilaisuudessa, että reitillä on muutama kohta, joita kannattaa varoa, ellei halua olla kaulaa myöten mudassa. Mielikuvitukseni lensi ja ehdin jo pohtia mutahukkumista. Ajattelin, että tästä saattaa kehkeytyä todellinen seikkailu.

 

3 x 3000 kilpailun startti oli aamuyöllä kello viisi. Otsalamput päässä massa lähti liikkeelle. Ennen ensimmäistä huippua olin saanut jo ensimakua reitistä. Kuivahkolta näyttäneet useat ruohoalueet upottivat minut useaan otteeseen polvia myöten. Alueella oli satanut rajusti edelliset kaksi viikkoa. Rinteiltä valuneet vesimassat olivat asettuneet ruohomättäiden alle odottamaan uppoavia saaliita. Ylhäällä huipuilla näkyvyys sumussa oli paikoitellen noin 15 metriä ja puuskissa tuuli puhalsi 30 metriä sekunnissa. Samaa matkaa minun kanssa ensimmäiselle huipulle taivaltanut nuori hento englantilainen nainen oli jossain myöhemmässä vaiheessa kaatunut kivikkoon tuulen puuskan voimasta ja joutunut keskeyttämään kisan. Onneksi hän selvisi ruhjeilla. Itse eksyin viisi kertaa reitiltä ja toden totta mutaa sekä suota riitti kilometritolkulla. Erinäisten mutkien kautta pääsin kuitenkin maaliin.

 

 

 

Brittiläisessä mudassa rämpimiseen olin siis tutustunut jo aiemmin, joten tämän ja eilisen päivän kahlailut ja uppoilut eivät olleet minulle vieraita. Nyt kännykkäongelmat jatkuivat juostessani kohti Hebden Bridgeä. Olin taas päässyt pois syvästä mudasta mutaiselle tasamaapolulle. Jouduin hetkittäin ottamaan puhelimeni pois suojapussista sen seurauksena, että pussi oli nyt märkä ulkoa ja sisältä. Lisäksi puhelimen näyttö oli märkä. Kännykästä ei ollut enää hyötyä eikä myöskään kelloni GPS-käppyrästä, koska siinä oli vain Pennine Wayn reitti, josta olin jo ajautunut kauas.

 

Jatkoin juoksemista, mutta en ollut aivan varma minne. Suuntasin toki etelään, joka summittain oli oikea suunta, mutta en ollut lähelläkään edellisen päivän reittiä. Kilometrejä oli kasassa 30 ja olin läpimärkä ja viluinen. Aamulla keksimäni ”fiksu” idea sai taas täyslaidallisen. Tämän reissun kikkailut eivät nyt menneet niin kuin olin suunnitellut. Tähän päivään ei mahtunut eriarvoisuuden pohdintoja samalla tavalla kuin edellisenä päivänä. Nyt alkoi taas selviytymistaistelu.

 

Juostuani noin 40 kilometriä tulin pieneen kylään ja näin kahvilan. Päätin, että lopetan juoksemisen tältä päivältä tähän. Jalat toimivat hyvin, mutta kylmyys oli tehnyt keholle pientä tuhoa. Kysyin kahvilan työntekijöiltä: ”Miten kylältä pääsee Hebden Bridgeen?” ”Huonosti”, oli vastaus. Linnuntietä, jota ei voinut käyttää, matkaa oli ehkä 20 kilometriä. Bussilla kolme vaihtoa ja kokonaisaika odotteluineen olisi reilu kolme tuntia. Kinkkinen tilanne. Seuraavaan isompaan kylään oli kymmenen kilometriä. Sieltä olisi helpompi päästä majapaikkaani kahdella kulkuneuvolla. Sanoin toiselle kahvilan työntekijälle, että minun on parasta juosta sinne. Samaan aikaa hänen kollegansa totesi, että hänellä on tapaaminen reilu tunnin päästä pienessä, mutta tunnetussa jalkapallokaupungissa Burnleyssä. Sieltä on suora junayhteys Hebden Bridgeen. Hän tarjosi minulle kyytiä sinne. Miten ystävällinen henkilö. Jäin odottelemaan kyytiäni takan loimun ääreen siemaillen kahviani.

 

Oli aika lähteä ajamaan kaupunkiin. Kysyin: ”Onko kahvilassa jätesäkkiä, koska en halua liata sinun autoa.” Ystävällinen kuljettajani totesi: ”Voit tulla autoon märkänä.” En suostunut ja halusin jätesäkin penkin suojaksi. Sellainen löytyi helposti ja olimme löytäneet yhteisen kielen. Vajaan tunnin ajomatkan aikana keskustelimme Brexitistä, matkailusta, terrorismista ja rasismista. Tarjosin Burnleyn juna-asemalle päästyämme korvausta kuljetuksesta, mutta hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Pienen odottelun jälkeen astuin junaan, joka vei minut 25:ssä minuutissa Hebden Bridgeen.

 

 

 

Saavuttuani määränpäähäni piipahdin pubissa nauttimassa lasillisen bitteriä ennen majapaikkaani menoa. Parin pöydän päähän minusta asettui iäkkäämpi mieshenkilö, joka oli ilmeisen tuttu näky paikassa. Hän jutteli niitä näitä jokaisen kanssa. Jopa niin paljon, että tarjoilijat olivat hieman vaivaantuneen oloisia. Ilmeisesti päivittäinen kohtaaminen miehen kanssa oli kyllästyttänyt henkilökunnan. Mies oli varsin ystävällinen ja jossain vaiheessa hän alkoi oman pöytänsä äärestä kysellä minulta asioita. ”Tykkäätkö olla Hebden Bridgessä, Sir?” ”Miten tulit tänne, Sir?” ”Ai junalla. Tykkäätkö junista, Sir?” Olin siis Sir. Olipa hänellä käytöstavat kohdallaan. Nousin tuolista ja menin miehen luo esittäytymään. Kättelimme ja hän sanoi olevansa Terry. ”Nice to meet you Terry”. Tästä eteenpäin Sir oli vaihtunut Tommiksi. ”Tykkäätkö matkustella Tommi?” Itse kyselin myös häneltä asioita ja lisäsin kysymyksen loppuun Terry. Meillä oli lämminhenkinen kohtaaminen.

 

Hieman ennen kuin olin lähdössä pubista, Terry kysyi: ”Oletko nähnyt Tappajahai -elokuvan?” ”Olen monta kertaa Terry,” totesin. ”Muistatko elokuvan näyttelijät Tommi?” En osannut niitä ulkoa luetella, mutta hän osasi. Nimet tulivat kuin apteekin hyllyltä. Hän kysyi: ”Muistatko elokuvasta Robert Shaw nimisen näyttelijän.” Sanoin: ”Tunnistan nimen, mutta en saa päähäni kasvoja.” Terry siemaisi olutta, nousi pöydästä ja tuli minun luokseni. Hän kaivoi povitaskusta kasan papereita ja alkoi käymän niitä läpi. Samalla hän mutisi itsekseen: ”Täällä jossain sen pitäisi olla.” Viimein hän löysi etsimänsä. Hänellä oli repeytynyt ja rypistynyt printti Wikipediasta, jossa oli Robert Shawn kuva ja esittelyteksti hänestä. ”Katso Tommi tässä on Robert Shaw. Hän on minun suosikkinäyttelijä, tai siis oli. Robert Shaw kuoli 51-vuotiaana.” Terryn kasvoille nousi herkistynyt katse. ”Lue Tommi paperi.” Minä luin ja yhdessä totesimme, että hän oli loistava näyttelijä. Jonkin ajan keskusteltuamme sanoin Terrylle: ”Valitettavasti minun täytyy lähteä, mutta oli erittäin mukava keskustella kanssasi.” Hän oli samaa mieltä ja totesi: ”Huomenna Tommi, kun menet junalla Edaleen, niin pidä silmällä tunnelia ennen Edalen asemaa. Se on Englannin neljänneksi pisin tunneli, joka menee kukkuloiden ja vuorien alta.” Terry oli ollut töissä rautateillä.

 

Lukuun ottamatta edellisen päivän hieman ilkeän oloista teurastajaa, kaikki tapaamani ihmiset olivat olleet erittäin ystävällisiä. Brittiläistä kohteliaisuutta. Tähän kokemukseen oli tulossa särö. Olin varannut huoneen paikasta nimeltä the Crown Inn. Lupaava nimi ja huoneet netissä näyttivät hienoilta. Astuin sisään tyhjään aulabaariin ja menin tiskille. Tympääntyneen oloinen, ei kantaenglantilainen nainen otti minut kylmänviileästi vastaan. Hän laittoi välittömästi aamiaislomakkeen eteeni ja näppäili luottokorttilukijaan huoneen hinnan. ”Ruksaa tähän lomakkeeseen mitä haluat aamiaiseksi ja laita kellonaika milloin syöt sen,” hän sanoi. Samaan aikaan kortinlukija työnnettiin eteeni. Maksoin huoneen ja hän töksäytti: ”Etkö ole vieläkään ruksannut aamiaisvaihtoehtoja.” Totesin: ”Haluatko, että maksan huoneen vai että ruksailen aamiaistuotteita paperiin?” Hän oli hiljaa, mutta hänen nuori poikansa, joka räpläili vieressä tietokonetta, vaikutti huvittuneelta.

 

Huone oli jotain muuta kuin miltä nettikuvissa näytti. Ilmeisesti nettiin kuvatut huoneet olivat stailattuja, mutta todellisuus oli karumpaa. Olin valinnut tämän majapaikan, koska se oli hieman edullisempi kuin idyllinen White Lion. No, yksi yö menee missä tahansa murjussa. Lähdin kylälle ja totesin minut vastaanottaneelle naiselle, että syönkin aamiaisen kello kahdeksan enkä kello yhdeksän, kuten olin lomakkeeseen kirjannut. Tuimalla katseella hän kysyi: ”Miksi?” ”Miksi ei,” oli vastaukseni. ”No, kun laitoin jo tilauksen menemään” hän totesi. Hänen poikaansa hymyilytti meidän kommunikointi. Majapaikan oma keittiö oli remontissa ja aamiainen tuli jostain muualta. Hän sanoi: ”Kävisikö klo 8.30.” Jyrähdin: ”Tasan klo 8!” Otin saman tyylin keskusteluun kuin hän ja vaikutti siltä, että yhteinen sävel alkoi löytyä. Itse asiassa meillä meni paljon paremmin, kun olin hänelle vähäsanaisen töykeä.

 

Kävin vielä ”kiusaamassa” itseäni White Lionin idyllisessä pubissa, takkatulen ääressä, ennen kuin palasin murjuuni. Majapaikkani baarissa ei ollut ketään muuta ihmistä kuin samainen tuima nainen. Olimme löytäneet yhteisen vähäsanaisen kielen ja hän toivotti eleettömillä kasvoillaan hyvää yötä. Olin aika loppu koko päivän tapahtumista ja valmis petiin. Aluksi unen saanti häiriintyi haistellessani huoneen homeista ilmaa. Hetken päästä ajatukseni palasivat Terryyn. Hän vaikutti yksinäiseltä mieheltä, joka kaipasi seuraa. Pidin hänen digitaalisen maailman vastaisesta tyylistä kantaa paperiprinttejä taskussa. Ehkä hän oli hieman ”höppänä”, mutta mitä sitten. Hänellä vaikutti olevan sydän paikallaan. Oli aika nukahtaa lapsenomaiseen uneen.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
(c)2017, All Rights Reserved
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän