Mietteitä polulta

     Tommi Sulander
Maanantai, Lokakuu 23, 2017, 15:18

 

Kuuluisa Pennine Way vaelluspolku Englannista Skotlantiin tulee olemaan hyväntekeväisyysprojektini näyttämönä toukokuussa 2018. Tällöin juoksen yksin 430 kilometriä läpi kukkuloiden, nummien ja vuorien ilman huoltojoukkoja. Työtä on vielä paljon edessä ennen varsinaista H-hetkeä niin varainkeruun kuin harjoittelun muodossa.

 

Olen useita vuosia harjoitellut ultravuorijuoksua ja osallistunut juoksutapahtumiin etupäässä Alpeilla. Tiistaiaamuna 10.10.2017 lensin kuitenkin Manchesteriin. Edessä oli kaksi ja puoli päivää juoksua ja vaellusta Pennine Wayllä, reittiin tutustumista sekä mieleni ja kehoni testaamista peräkkäisten päivien juoksuun.

 

Lennon jälkeen kävelin Manchesterin keskustan läpi toiselle asemalle vaihtaakseni junaa, jolla pääsisin Hebden Bridgeen. Kylään, josta siirtyisin välittömästi polulle. Kävely Manchesterissa palautti minut mielikuvissani reilu 20 vuoden päähän, jolloin asuin siellä vuoden. Asfaltilla nukkuvat kodittomat olivat silloin arkipäivää ja nyt näytti, että tilanne ei ollut muuttunut. Ei ainakaan parempaan suuntaan. Eriarvoisuuden ajatukset valloittivat mieleni ja ihmettelin miten entisen suurvallan tilanne voi modernissa maailmassa olla edelleen tämä. Kaivoin taskustani muutamia ropoja kodittomille, vaikka hyvin tiesin, ettei sillä ole vaikutusta näiden syrjäytyneiden tilanteeseen. Heiltä saamani kiitolliset kasvot ja ystävälliset sanat tuntuivat kuitenkin hyvältä ja siivittivät kävelyäni juna-asemalle.

 

Puolen päivän aikaan saavuin Hebden Bridgeen, joka sijaitsee pari kilometriä Pennine Wayltä. Juoksin asemalta kauppaan, josta sain nesteitä juomapulloihin sekä suklaata ja kolmioleipiä matkaevääksi. Nyt olin valmis siirtymään reitille ja kohti pientä idyllistä Malhamin kylää, johon olin varannut yösijan. Laskelmieni mukaan se sijaitsisi noin 54 kilometrin päässä.

 

Suunnittelin etukäteen Hebden Bridgestä oikopolun, joka saattaisi minut nopeammin Pennine Waylle verrattuna opaskirjan suosituksiin. Fiksua, ajattelin. Ensimmäisen kukkulan kapuaminen kostean metsän siimeksessä oli saanut alun, mutaisen polun värjätessä kenkäni. Hetken kärrypolkua taivallettuani edessäni näkyi talo ja arvasin polun kulkevan tontin läpi. Kun lähestyin tilalle vievää porttia, valtava koira tuijotti minua portin viereisen harjanteen päällä. Pedon katse ei ollut lempeä. Pikemminkin siitä huokui ajatus ”tule ja kokeile minua”. Koiria jotenkin tuntevana ja sellaisen itsekin omistavana tajusin, että kehoni tuli saattaa uudelle polulle pois raatelevien hampaiden ääreltä.

 

Matkaa oli kulunut 20 minuuttia ja ensimmäinen lyhyt harhailu suunnittelemaltani fiksulta oikopolulta oli valmis. Tämän seurauksena pääsin ”nauttimaan” aiempien päivien rankkasateiden pehmentämistä lehmien laidunalueista, jotka olivat luonnollisesti lannan vuoraamat. Ensimmäiset viisi kilometriä olivat taivallusta, joten juokseminen sai vielä odottaa. Varoin vajoamasta syvemmin tuohon liejujen epämiellyttävään yhdistelmään. Tältä en kuitenkaan välttynyt ja olin näin saanut ensikasteen hapuillessani ”oikotietä” kohti lokakuista Pennine Waytä.

 

 

 

Oikean polun löydyttyä kuljin läpi porttien, hajanaisen asutuksen välissä. Kahlasin vielä tovin nilkkoja ja sääriä myöten vuoroin lammikoissa ja mudassa ennen saapumista toisen nousun laelle. Sieltä avautui näkymä, jossa kukkulat, nummet ja vuoret tanssivat vuorotahdissa hienojen värisävyjen saattelemana. Siirryin pois sivilisaation keskiöstä. Oli mahtavaa olla yhtä luonnon kanssa. Riekot pyrähtelivät lentoon pusikoista ja lampaat tuijottivat yksinäistä kulkijaa, jonka meneminen oli jo vaihtunut kahlaamisesta juoksuksi.

 

 

 

Pystyin hetken keskittymään mutarallin sijasta juoksuun ja luonnon kauneuden ihailuun. Huomasin, kuinka ajatukseni alkoivat laukata, kuten usein pitkillä lenkeilläni. Kaiken kauneuden keskellä mieleni siirtyi Manchesterin keskustan kauppojen edustoilla nukkuviin kodittomiin ihmisiin. Mietin maailman mielettömyyttä sekä eriarvoisuutta mieleni herkistyessä ristiriitaisten ajatusten myllerryksen keskellä. Mietin ihmisiä, joilla on kaikkea ja jotka silti haluavat enemmän. Mietin, kuinka kadulla nukkuneet olisivat onnellisia siitä pienestäkin määrästä mitä meillä useimmilla on. Silti emme ole tyytyväisiä. Onko tämä eräänlaista mielettömyyttä? Vain yksi kysymys monien joukossa. Nämä ajatukset yhdessä kaiken sen kauneuden kanssa, jotka silmäni välittivät aivoihini, loivat tunteikkaan, mutta hienon hetken. Hetken, jollaisia tulisin kohtaamaan jatkossa, matkani edetessä.

 

 

 

Oli hienoa olla yksin omien ajatusten kanssa. Eräänlaista laatuaikaa, jolloin ei tarvitse kontrolloida ympärillä tapahtuvia asioita. Kuljin muutaman tunnin ennen kuin näin seuraavan kylän ja ihmisiä. Kaksi iloista koiraa tuli minua vastaan pienen maatilan läpikulun aikana. Tilan omistajapariskunta tervehti minua kohteliaasti ja kysyivät: "Mihin olet matkalla." Sanoin: "Olen tutustumassa Pennine Way reittiin ja matkalla kohti Malhamia. Mietteliäin kasvoin he totesivat: "Kylästä menee kyllä bussi sinne ja matkaa on noin 30 kilometriä." Sanoin, että juoksen Malhamiin. Pariskunta katsoi minua hieman ihmetellen. Huikkasin kohteliaat hyvästit ja jatkoin juoksemista kohti laaksoa, josta alkaisi taas yksi nousu kohti kukkulan huippua.

 

Nousin ylös reittiä ja samalla seurasin puhelimeen lataamaani karttasovellusta. Olin lisäksi ladannut reitin GPS-rannekellooni, joka ohjaisi minua reitillä, mikäli puhelinyhteyttä ei olisi saatavilla. Jotenkin eksyin polulta, enkä ollut varma missä kohtaa otin väärän suunnan. Oikealle reitille oli kaksi paluuvaihtoehtoa: takaisin tulosuuntaan tai piikkilanka-aidan yli. Valitsin piikkilangan. Se oli niin hienosti viritetty ja varsin korkealla, että ylimeno todennäköisesti repisi vaatteeni ja mahdollisesti ihoni. Päätin irrottaa isot tupot ruohoa mutaisesta laitumesta ja asetella ne piikkien päälle. Tämä toimi, vaikka mutainen ruohotuppo jättikin mutaraidat housujen haaraväliin. Yksi kikkailu taas takana.

 

Olin kulkenut noin kuusi tuntia ja saavuin jyrkän mutaisen alamäen jälkeen maatilalle, jossa isäntä ajeli traktorilla lantakuormia ladon taakse. Pennine Way kulki hänen tilansa läpi. Saapuessani päärakennuksen liepeille karjaa ajettiin juuri navettaan. Päärakennuksen edustan poikki oli viritetty sähköaita, siihen mistä GPS-kelloni mukaan pitäisi kulkea. Hetken jo mietin, että olen väärässä kohdassa, mutta pienen pyörimisen jälkeen totesin olevani oikealla polulla. Sähköaidan ali oli hankala päästä ja ylitys näytti siltä, että kehoni pääsisi osaksi Englannin sähköverkkoa. Löysin kuitenkin päärakennuksen edustalta ylityspaikan ja matka jatkui.

 

Juomamäärä oli huolestuttavasti vähentynyt. Matkan aikana näkemäni muutamat kuolleet raadellut lampaat eivät vakuuttaneet minua täyttämään vesipullojani puroista. Saastuneen veden riski oli liian suuri. Ilta alkoi hämärtymään ja nälkä kouri vatsaani. Otin repun selästä nauttiakseni kolmioleivät, joita luulin kantaneeni jo kuusi tuntia. Leivät olivat tippuneet juoksureppuni sivutaskusta matkalla ja tarjolla oli suklaata ja energiageeliä. Ok, näillä mennään. Puhelimessa oli signaali ja aloin tutkimaan matkaa, joka minulla oli vielä jäljellä. Näytti siltä, etten ehdi määräpäähän ennen kuin majatalon keittiö sulkeutuu.

 

Soitin majataloon, jonka emäntä vastasi kohteliaalla englanninkielellä. Kysyin: "Mihin asti keittiö on auki." Hän sanoi: "Yhdeksään." Totesin, etten ennätä sinne kuin ehkäpä puoli kymmeneksi. Hän sanoi: Älä huoli Tommi, me säästämme sinulle piirakan, joka tarjoillaan sinulle lämpimänä, kun saavut tänne." Kysyin vielä oluthanojen aukioloajasta. Naurahtaen emäntä sanoi: "Ehdit hyvin ennen sulkeutumisaikaa." Viritin otsalampun päähäni ja sukelsin kohti pimenevää Pohjois-Englannin iltaa.

 

Sain vettä juomapulloihini pienestä majapaikasta tunnin nesteettömän etapin jälkeen. Nyt juoksin joen vartta, johon oli paikoitellen pysäköity jokilaivoja. Helppo tasainen osuus, jolloin ei tarvinnut miettiä selviytymistä eteenpäin. Mieleeni palasi taas eriarvoisuus. Olin yksin enkä kaivannut juuri sillä hetkellä seuraa. Aloin pohtimaan miltä yksinäisistä ihmisistä mahtaa tuntua. Miten raastava on se tunne, kun haluaisi muutosta, mutta on lukittuna yksinäisyyteen. Tuntui pahalta ja vaikka en ole kokenut varsinaista yksinäisyyttä, jotenkin koin saavani kiinni siitä pahasta olosta mitä yksinäiset kokevat. Herättelin itseäni ajatuksistani ja totesin ”et voi tietää millaista se on, mutta voit kuvitella”. Tässä tunnemyrskyssä olin taas tietoinen miksi olen tällä polulla ja miksi olen laittanut hyväntekeväisyysprojektin pystyyn. Haluan oikeasti auttaa ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Maailma voi olla julma ja useat ihmiset pakenevat ikäviä asioita ja eivät halua kohdata negatiivisia tunteita. Ehkä se muistuttaa meitä liikaa jostain mitä jokainen joutuu kuitenkin elämässään kokea.

 

 

 

Otsalamppu heijasti nurmen pintaa, mutta oli vaikea hahmottaa missä polku kulki. Syksyllä Pennine Wayllä on vähemmän kulkijoita ja nurmialueet pääsevät kasvamaan niin, että reitin näkeminen pimeässä vaikeutuu. Tulin taas yhden maatilan luokse ja puhelinyhteyttä ei ollut saatavilla. Jouduin turvautumaan kelloni tummaan käppyrään harmaalla pohjalla, joka osoitti reitin kulkua. Ei kovin kätevää, mutta ainakin Nuuksiossa Suomessa sillä on jotenkin pärjännyt.

 

Maatilan ja lammaslaitumen välissä oli pieni metsäkaistale, jonne reitti kellon mukaan näytti menevän. Sukelsin sinne, mutta siellä ei näkynyt polkua. Pyörin hetken puiden välissä otsalampun heijastaessa oksiin ja palasin maatilan portin luokse. Tilan isäntä oli juuri ajanut maastoautonsa lähelle porttia ja kysyin neuvoa reitille. Meille syntyi hetkellinen kommunikaatio-ongelma, koska hänen sanomisensa perusteella ymmärsin metsän olevan oikea suunta. Kun kysyin häneltä: "Menenkö metsään," hän hermostui ja sanoi jotain muuta. Kysyin kohteliaasti: "Mihin tulisi mennä?" Isokoinen työhaalareihin pukeutunut teurastajan oloinen mies lähti tulemaan minua kohti kädessään jonkinlainen työkalu. Hän avasi portin. Otin vaistomaisesti pienen askeleen taakse, koska luulin hänen tulevan kimppuuni. En ollut hänen teurastuksensa seuraava kohde vaan hän tuli ”kädestä pitäen” näyttämään, että tuo takana oleva aita pitää kiertää. Ei hän mistään kiertämisestä aluksi puhunut. Ehkä en ollut ainoa, joka häneltä on kysynyt reitin suuntaa. Tyhmät turistit hänen maillaan pyörimässä ympäriinsä vuodesta toiseen. Ehkäpä siinä itsekin saattaisi ajan saatossa hieman hermostua.

 

Olin jo tovin kulkenut alueella, jossa ei ollut puhelinyhteyttä. Jouduin turvautumaan kelloni GPS-käppyrään, jota seurasin otsalamppuni avulla. Kuljin läpi lehmien laidunalueiden ja oli hankala hahmottaa missä kulloinkin oli portti läpi seuraavalle laitumelle. Tuijotin kelloa hakiessani oikeaa suuntimaa, kunnes huomasin massan liikkuvan minua kohti. Iso vasikoiden ryhmä tuli vauhdilla minua kohti. Päästin ilmoihin karjahduksen levitettyjen käsien saattelemana. Vasikat säikähtivät ja pääsin ulos niiden piiritysyrityksestä.

 

Seuraavalla laitumella oli isoja sonneja terävine sarvineen. Täytyy sanoa, että olin peloissani. Miten ne suhtautuisivat otsalamppuiseen, punaiseen takkiin pukeutuneeseen kulkijaan. Olin jatkuvasti valmis ottamaan spurtin niiltä karkuun. Onneksi vältyin hyökkäykseltä. Pimeässä, otsalampun kanssa kulkiessa, mielikuvitus ottaa välillä vallan ja toisinaan on pelottavaa havainnoida ympäristöä. Silloin ei ole aikaa pohtia Suomen tai Manchesterin syrjäytyneitä. Silloin on aika virittää aistit maksimiin.

 

54 kilometriä täyttyi ja olin pienen kylän kupeessa. Olinko päässyt vihdoin Malhamiin? Näytti siltä, että ehdin majataloon ennen keittiön sulkeutumista. Haistoin jo ruoan tuoksun ja kuulin englantilaisen jalon ohrajuoman kuohun. Puhelinyhteys oli jälleen palannut ja pääsin tutkimaan puhelimeni karttasovellusta. En todellakaan ollut Malhamissa, vaan kuuden kilometrin päässä sijaitsevassa toisessa pikkukylässä. Mutarallia vielä vajaan tunnin ajan! Pienet eksymiset reitillä olivat pidentäneet matkaani alkuperäisiin laskelmiini verrattuna.

 

 

 

Viimeisen etapin rämmittyäni saavuin majapaikkaani The Lister Armsiin. Astuin sisään alakerran pubiin lamppu otsalla ja housut reisiin asti mudassa. Pubin asiakkaat kääntyivät katsomaan yksinäistä vaeltajaa, joka nälkiintyneenä ja mudalla vuorattuna astui tupaan. Lister Armsin emäntä tuli välittömästi tervehtimään ja hän tiesi heti, kuka olen. Ilmeisesti osa asiakkaistakin tiesi, koska vaikutti siltä, että minua katsottiin hieman kuin julkisuuden henkilöä. Peseytymisen jälkeen menin takaisin pubiin ja minulle tuotiin lämmin ruoka. Perinteinen Yorkshire Pie, perunoita, hernemuhennosta ja lämmintä kastiketta. Kyytipojaksi paikallista ohrajuomaa. Nyt kelpasi. Pöydässäni kävi muutamia ihmisiä kysymässä kuulumisia ja ihmettelemässä olenko rämpinyt mudassa ja pimeässä 60 kilometriä. Matka sinänsä ei minusta tuntunut ihmeelliseltä, mutta kohtaamiset sen aikana jättivät minuun jäljen.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
(c)2017, All Rights Reserved
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän